Viikko on ollut tosi kiireinen, mutta Nonstop-raportin toinen osa on tulossa. Siihen olisi luvassa ehkä kuviakin, ei itse kisasta vaan pikemminkin tunnelmakuvia matkan varrelta.
Tämä viikonloppu menee Vantaan Flamingossa, siitäkin raportoin sitten kun rupean ehtimään paremmin. Junassa kyllä tuli mieleen, että tälläkin aikaa voisi kirjoittaa...
lauantai 28. toukokuuta 2011
maanantai 23. toukokuuta 2011
Nonstop, eka kierros
Ponnenjärvi Nonstop on onnellisesti takana. Juna oli hiukan myöhässä, mutta pysähtyi Tuurissa 17.20. Ehdin siis juuri sopivasti kisapaikalle Sepänniemen lomakylään ennen ensimmäisen kierroksen lähtöä, kun mut tultiin hakemaan.
Lähtölaukaus kajahti kello 18.00 Alkumatkasta juoksin mielestäni suhteellisen rennosti ja aika omaa vauhtia. Parin kilometrin päästä aloin ihmetellä, kun keltaliivinen kellokas oli aina vain näkyvissä, vaikkakin kaukana edellä. Kellokas kun juoksee kuuden minuutin kilometrivauhtia, jotta kympin kierros menisi tunnissa. Mulla taas on takana hyviä 7,5 kilometrin lenkkejä, joihin on mennyt aika tasan tunti... Kysäisin siinä sitten juoksukaverina olleelta isältäni, että kuinkas lujaa sitä oikein mennään, ja vauhti oli kuulemma alle 7 minuuttia kilometrillä. Pienten laskutoimitusten jälkeen pääsimme siihen tulokseen, että mentiin mun kannaltani liian lujaa, ja hiljensimme vauhtia hiukan. Ylämäessä se olikin helppoa.
Sattumoisin reitti on mulle suhteellisen tuttu, mutta oli siinä yllätyksiäkin. Muistelin etukäteen matkan varrella tulevia ylämäkiä, mutta unohdin tykkänään loivan ja pitkän nousun, joka tulee juuri ennen puoltaväliä. Siinä olikin tekemistä, kun hölkötin sitä ylöspäin ja asfaltilla juokseminen alkoi tuntua jaloissa. Enhän minä kotioloissa juokse asfaltilla kuin vajaan kilsan kerrallaan, jotta pääsen kuntopolulle ja sieltä kotiin! Lohduttauduin ajatuksella, että puolenvälin jälkeen alkaa pitkä loiva alamäki, mutta eihän se siitä vielä alkanut.
Toisen yllätyksen tuottikin sitten loppupuolen maantieosuus, jonka alkamista odotin kuin koululainen kesälomaa. Sehän oli melkein yhtä kovaa kuin asfaltti! Alkumatkan pari maantiekilometriä eivät tuntuneet ollenkaan niin kovilta, mutta eroon on selvä syy. Tämän osuuden varrella on ajettu hiekkarekkoja vuosikaudet, kyllähän se tie siinä junttaantuu. Hiekkakuopalle vievän tien risteyksen jälkeen tie pehmenikin normaaliksi, ja viimeinen ylämäki alkoi juuri sopivasti. Loppupätkä menikin sitten yllättävän nopeasti.
Tasaisella omalla vauhdillani olisimme olleet maalissa ajalla 1:20. Loppujen lopuksi alitimme sen, eli alkumatkasta on tultu todella lujaa. Jouduin nimittäin loppupuolella kävelemään pariin otteeseen, ja vielä tasamaalla! Se kyllä kismitti hiukan, kun olin kuvitellut selvittäväni tuon lenkin ihan varmasti. Joka tapauksessa kierros oli hyvää harjoitusta KiipFitiä varten siinäkin mielessä, että näki mitä pitää harjoitella.
Kierroksen jälkeen painuin ensin järveen, vaikka vesi olikin kylmää, ja sitten saunaan. Sitten menimme syömään ja sen jälkeen painuin nukkumaan jatkaakseni kisaa seuraavana aamuna.
Lähtölaukaus kajahti kello 18.00 Alkumatkasta juoksin mielestäni suhteellisen rennosti ja aika omaa vauhtia. Parin kilometrin päästä aloin ihmetellä, kun keltaliivinen kellokas oli aina vain näkyvissä, vaikkakin kaukana edellä. Kellokas kun juoksee kuuden minuutin kilometrivauhtia, jotta kympin kierros menisi tunnissa. Mulla taas on takana hyviä 7,5 kilometrin lenkkejä, joihin on mennyt aika tasan tunti... Kysäisin siinä sitten juoksukaverina olleelta isältäni, että kuinkas lujaa sitä oikein mennään, ja vauhti oli kuulemma alle 7 minuuttia kilometrillä. Pienten laskutoimitusten jälkeen pääsimme siihen tulokseen, että mentiin mun kannaltani liian lujaa, ja hiljensimme vauhtia hiukan. Ylämäessä se olikin helppoa.
Sattumoisin reitti on mulle suhteellisen tuttu, mutta oli siinä yllätyksiäkin. Muistelin etukäteen matkan varrella tulevia ylämäkiä, mutta unohdin tykkänään loivan ja pitkän nousun, joka tulee juuri ennen puoltaväliä. Siinä olikin tekemistä, kun hölkötin sitä ylöspäin ja asfaltilla juokseminen alkoi tuntua jaloissa. Enhän minä kotioloissa juokse asfaltilla kuin vajaan kilsan kerrallaan, jotta pääsen kuntopolulle ja sieltä kotiin! Lohduttauduin ajatuksella, että puolenvälin jälkeen alkaa pitkä loiva alamäki, mutta eihän se siitä vielä alkanut.
Toisen yllätyksen tuottikin sitten loppupuolen maantieosuus, jonka alkamista odotin kuin koululainen kesälomaa. Sehän oli melkein yhtä kovaa kuin asfaltti! Alkumatkan pari maantiekilometriä eivät tuntuneet ollenkaan niin kovilta, mutta eroon on selvä syy. Tämän osuuden varrella on ajettu hiekkarekkoja vuosikaudet, kyllähän se tie siinä junttaantuu. Hiekkakuopalle vievän tien risteyksen jälkeen tie pehmenikin normaaliksi, ja viimeinen ylämäki alkoi juuri sopivasti. Loppupätkä menikin sitten yllättävän nopeasti.
Tasaisella omalla vauhdillani olisimme olleet maalissa ajalla 1:20. Loppujen lopuksi alitimme sen, eli alkumatkasta on tultu todella lujaa. Jouduin nimittäin loppupuolella kävelemään pariin otteeseen, ja vielä tasamaalla! Se kyllä kismitti hiukan, kun olin kuvitellut selvittäväni tuon lenkin ihan varmasti. Joka tapauksessa kierros oli hyvää harjoitusta KiipFitiä varten siinäkin mielessä, että näki mitä pitää harjoitella.
Kierroksen jälkeen painuin ensin järveen, vaikka vesi olikin kylmää, ja sitten saunaan. Sitten menimme syömään ja sen jälkeen painuin nukkumaan jatkaakseni kisaa seuraavana aamuna.
perjantai 20. toukokuuta 2011
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Hyvä lenkki, parempi mieli
Koko viikon olen harmitellut, kun en mielestäni ole päässyt harrastamaan liikuntaa niin paljon kuin haluaisin. Onneksi kuitenkin on HeiaHeia, josta voi tarkistaa asioita, jos vain on huomannut kirjata ne saman tien muistiin. Lahjomaton laskuri osoittaa, että kuluneella viikolla on ollut kaksi lepopäivää, edellisellä viikolla kolme. On sitä siis jonkin verran tullut liikuttua, vaikkei siltä niin tunnukaan.
Mistä siis kiikastaa? No siitäpä tietenkin, etten ole päässyt zumbaamaan melkein kahteen viikkoon! Syyt ovat olleet monet eivätkä ollenkaan mielenkiintoiset, en vain ole päässyt tunneille. Kaiken kukkuraksi kuulin tänään kuntokeskuksen teematunnin vaihtuneen toisen lemppariohjaajani zumbaan. Muutoksesta ilmoitettiin vain Facebookissa, ja niinpä sekin tunti meni multa sivu suun. Alahuulen väpättäessä tuli vähän mieleen, että olenkohan riippuvainen zumbasta?
Onneksi armaani päätti juuri sillä hetkellä palata kotiin työpaikan liikuntapäivästä viedäkseen mut kaupunkiin lunastamaan äitienpäivälahjani. Sain nimittäin korttien lisäksi lupauksen uusista lenkkareista. Tänään olikin sopiva hetki käydä ostoksilla, kun Intersportissa oli kaikista vaatteista ja kengistä 20 prosentin ale. Väkeä oli tietysti sen mukaisesti, ja sain etsiä kenkäni itse. Aloitin kokeilun Brookseista, mutta jalka on muuttunut vuodessa sen verran, ettei sama malli enää tuntunutkaan hyvältä. Lopulta päädyin ottamaan laatikon, jonka kyljessä luki Asics Gel-Nimbus 12. Kansi piti kyllä ensikurkistuksen jälkeen panna hetkeksi kiinni, ennen kuin rohkenin ottaa kengät laatikosta! Lukihan laatikon kyljessä että pink/white/black, mutten silti osannut odottaa moista väri-ilottelua... Kokeilin kumminkin, tykkäsin mallista ja ostin, kun muutakaan väriä ei ollut. Onhan niissä hiukan violettiakin ja mustat kantapäät. Väri on kuvassa todellista haaleampi, luonnossa kärjet ovat räikyvän pinkit :-)
Kotiin päästyämme lähdin saman tien kokeilemaan uusia kenkiäni. Nauhoitus kulkee mielenkiintoisesti ukkovarpaan suunnalta keskelle, mikä tekee kengistä tosi istuvat mun jalkaani. Kanta on hiukan korkeampi kuin tähänastisissa kengissä, joten juoksin alkuun ehkä hiukan liian pystyssä mutta kun olin hölkännyt kolmisen kilometriä sopivan alamäen alkuun, oikea juoksuasento tuntui löytyvän. Sitä sitten pidettiin yllä kotiin asti.
Yllättäen kengät ovat aika lämpimät. Yleensä mulla ei tule jalkateriin lenkillä kovin kuuma, mutta nyt kyllä jalat hikosivat ihan kunnolla. Talvella sitten juostaan näillä, jos pakkasta ja hiekkaa on sopivasti. Ei se hikoilu ihan säädytöntä ollut, mutta oikein kuumajalkainen ei välttämättä pidä näistä kengistä. Muuten kengät tuntuivat oikein hyviltä!
Maanantaina juoksin meidän kuntopolun pitemmän lenkin ensimmäisen kerran elämässäni kokonaan läpi, ja kaiken lisäksi juokseminen tuntui helpolta. Tänään saman lenkin alkupuolella otti pohkeiden sivulle, mutta se meni ohi kun korjasin asentoa. Vauhti ei ole hirmuinen, sillä 7,5 kilsan lenkkiin meni aika tasan tunti. Mulle on kuitenkin tärkeämpää tuntea lenkin lopussa, että olisin jaksanut juosta pitempäänkin. Säästetään silti voimia Ponnenjärvelle, ja vauhtiakin ehtii petrata kyllä kesän mittaan :-)
Tämän päivän lenkillä kyllä hiukan huvitti, kun matkan puolivälissä sisäinen matkaradioni alkoi tahdittaa askelta kappaleella ”Putte-Possun nimipäivä”. Erityisesti mielessä pyöri kohta ”ja siellä kaikilla oli niin mukavaa/oi, jospa oisin saanut olla mukana”. Ilmeisesti se zumbaharmitus vielä takoi takaraivossa! Kotiin päästyä se oli onneksi jo ohi. Liikunta oli parasta lääkettä tähänkin vaivaan :-)
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Rogaining On the Rocks
Eilen kokeilin rogainingia, joka oli mulle uusi laji. Joku haju siitä sentään oli, sillä armaani on harrastanut sitä jonkin aikaa. Niinpä tiesin suunnilleen, mitä odottaa.
Rogaining on siis pistesuunnistusta. Joukkue saa kartan, johon on merkitty rastit, ja rastin numerosta voi päätellä siitä saatavan pistemäärän. Reitti määritellään itse sen mukaan, millä rasteilla aikoo käydä kilpailuajan sisällä. Joukkue liikkuu yhdessä, eli kyseessä ei ole viesti. Kilpailuaika voi olla esim. 24 tuntia, ja sen ylittämisestä tulee sakkoja. Jos myöhästyy tietyn ajan (näissä kisoissa vartin), koko suoritus hylätään.
Näillä tiedoilla siis mentiin Salpaus-Rogainingiin, jossa sarjoina olivat 3 h, 6 h ja 12 h. Minä ja armaani osallistuimme kuuden tunnin kisaan. Kaikissa sarjoissa jokaisella osallistujalla piti olla mukanaan juomaa, ravintoa, vihellyspilli, vaihtoaluspaita, päähine ja tuulenpitävä takki. Lisäksi joukkueella piti olla puhelin, jonka numero annettiin kilpailukeskukseen, ja ensiapupakkaus, jossa on tietyt tavarat avaruuslakanasta alkaen. Meillä oli eväänä urheilujuoman lisäksi pari voileipää ja mehua sekä läjä energiapatukoita ja suklaata, joista suurimman osan saimme kantaa takaisin kotiin.
Aamulla ajelimme Lahteen juuri ajoissa ilmoittautumiseen, joka päättyi 9.30. Kartat jaettiin kello 10.00 alkaen, ja ruokailu alkoi sopivasti samaan aikaan. Tutkimme karttaa syödessämme voileipiä ja päätimme kiertää noin kuusi rastia kilpailukeskuksen eli hash housen itäpuolella. Jotkut näkyivät laskevan reittiä hyvinkin tarkkaan, me päätimme katsoa kelloa neljännellä rastilla ja toimia sitten sen mukaan. Tässä kohtaa esitän vähän kritiikkiä kartasta, jonka mittakaava oli 1:40000 – suunnistuskartan mittakaava on yleensä 1:20000, eli tarkkuus on kaksinkertainen. Kaikkihan sillä samalla kartalla tietysti suunnistivat, mutta kumminkin.
Vähän ennen puoltapäivää keräännyttiin lähtökarsinaan, jonne mennessä nollattiin EMIT-kortit. Itse olen suunnistanut viimeksi yläasteella, vai olikohan lukiossa suunnistusta kerran. EMIT-kortti oli mulle ihan uusi juttu, mutta se siis ”leimataan” rastilla, jolloin siihen tallentuu rastin numero ja leimausaika. Kortin sai vuokrattua kilpailun järjestäjältä, kunhan ilmoitti asiasta etukäteen.
Kello 12 huudettiin hep! Joukkueet lähtivät kukin valitsemaansa suuntaan. Me kävelimme ja hölkkäsimme ensin tietä pitkin junaradan ja valtatien yli hakemaan ensimmäisen helpon rastin. Siitä jatkoimme tietä pitkin kohti Kärkjärveä ja Kettuniemen rastia. Jonkun talon pihassa oli lapset seuraamassa ohikulkevia suunnistajia, ja meitäkin kannusti kirkas lapsen ääni: ”JUOSKAA älkääkä mitään hölkätkö!” :-D
Tie ei suinkaan vienyt järven rantaan. Ryteikössä tuli hiukan jupistua, kun kastelin kenkäni. Järvi ja Kettuniemen kumpare tulivat kuitenkin pian näkyviin, ja matka jatkui taas. Seuraavakin rasti oli vähän pöpelikössä, mutta löytyi helposti. Sen jälkeen tuli pari maasto-osuutta ensin järven rantaan ja sitten kallion yli suolle. Suon ylittäminen hiukan kammotti muttei auttanut mikään, kun rasti kerran oli metsälämpäreellä suon keskellä. Kaiken kaikkiaan kuljimme monentyyppisissä maastoissa, ja suunnistus sujui tosi hyvin.
Näyttävin rastin paikka oli numero 42 Venäjänkiven vieressä. Kaunein paikka taas oli numero 32 niemennenässä Sorvasen rannassa, jonka kävimme etsimässä kun aikaa kerran oli. Harjujen muodostamassa oli kirkasvetinen pikku lampi, joka houkutteli pulahtamaan. Kädet ainakin piti kastaa!
Tuli siinä sitten testattua Buff-huivi ja juomareppukin, kumpikin asioita joita en ole aiemmin kokeillut mutta sivusta kyllä nähnyt. Hyvin toimivat! Huivi suojasi päätä auringolta muttei hiostanut yhtään, vaikka päivä oli lämmin. Juomarepun letkusta taas tuli lipiteltyä juotavaa kulaus kerrallaan, kun suukappale oli rinnuksilla. Pullo kun meinaa aina unohtua reppuun tai juomavyöhön. Sain oman Camelbak-juomapussin joku viikko sitten, ja repun lainasin.
Matkaa kertyi kaikkiaan parikymmentä kilometriä, ja aikaakin jäi kolmisen varttia. Kansalaisen karttapaikka antoi mitaksi inan verran alle 18 kilsaa, mutta siihen ei saa joka mutkaa merkittyä millään, ja epäilen ettei se ota mittauksessa huomioon maastonmuotoja.
Kaiken kaikkiaan oli kiva reissu, ja lähden varmasti toisenkin kerran. Taisi olla kyllä vähän ensikertalaisen tuuria matkassa, sillä sää oli suotuisa ja rastit löytyivät hyvin. Kisakin järjestettiin tällä kertaa päiväsaikaan :-)
Rogaining on siis pistesuunnistusta. Joukkue saa kartan, johon on merkitty rastit, ja rastin numerosta voi päätellä siitä saatavan pistemäärän. Reitti määritellään itse sen mukaan, millä rasteilla aikoo käydä kilpailuajan sisällä. Joukkue liikkuu yhdessä, eli kyseessä ei ole viesti. Kilpailuaika voi olla esim. 24 tuntia, ja sen ylittämisestä tulee sakkoja. Jos myöhästyy tietyn ajan (näissä kisoissa vartin), koko suoritus hylätään.
Näillä tiedoilla siis mentiin Salpaus-Rogainingiin, jossa sarjoina olivat 3 h, 6 h ja 12 h. Minä ja armaani osallistuimme kuuden tunnin kisaan. Kaikissa sarjoissa jokaisella osallistujalla piti olla mukanaan juomaa, ravintoa, vihellyspilli, vaihtoaluspaita, päähine ja tuulenpitävä takki. Lisäksi joukkueella piti olla puhelin, jonka numero annettiin kilpailukeskukseen, ja ensiapupakkaus, jossa on tietyt tavarat avaruuslakanasta alkaen. Meillä oli eväänä urheilujuoman lisäksi pari voileipää ja mehua sekä läjä energiapatukoita ja suklaata, joista suurimman osan saimme kantaa takaisin kotiin.
Aamulla ajelimme Lahteen juuri ajoissa ilmoittautumiseen, joka päättyi 9.30. Kartat jaettiin kello 10.00 alkaen, ja ruokailu alkoi sopivasti samaan aikaan. Tutkimme karttaa syödessämme voileipiä ja päätimme kiertää noin kuusi rastia kilpailukeskuksen eli hash housen itäpuolella. Jotkut näkyivät laskevan reittiä hyvinkin tarkkaan, me päätimme katsoa kelloa neljännellä rastilla ja toimia sitten sen mukaan. Tässä kohtaa esitän vähän kritiikkiä kartasta, jonka mittakaava oli 1:40000 – suunnistuskartan mittakaava on yleensä 1:20000, eli tarkkuus on kaksinkertainen. Kaikkihan sillä samalla kartalla tietysti suunnistivat, mutta kumminkin.
Vähän ennen puoltapäivää keräännyttiin lähtökarsinaan, jonne mennessä nollattiin EMIT-kortit. Itse olen suunnistanut viimeksi yläasteella, vai olikohan lukiossa suunnistusta kerran. EMIT-kortti oli mulle ihan uusi juttu, mutta se siis ”leimataan” rastilla, jolloin siihen tallentuu rastin numero ja leimausaika. Kortin sai vuokrattua kilpailun järjestäjältä, kunhan ilmoitti asiasta etukäteen.
Kello 12 huudettiin hep! Joukkueet lähtivät kukin valitsemaansa suuntaan. Me kävelimme ja hölkkäsimme ensin tietä pitkin junaradan ja valtatien yli hakemaan ensimmäisen helpon rastin. Siitä jatkoimme tietä pitkin kohti Kärkjärveä ja Kettuniemen rastia. Jonkun talon pihassa oli lapset seuraamassa ohikulkevia suunnistajia, ja meitäkin kannusti kirkas lapsen ääni: ”JUOSKAA älkääkä mitään hölkätkö!” :-D
Tie ei suinkaan vienyt järven rantaan. Ryteikössä tuli hiukan jupistua, kun kastelin kenkäni. Järvi ja Kettuniemen kumpare tulivat kuitenkin pian näkyviin, ja matka jatkui taas. Seuraavakin rasti oli vähän pöpelikössä, mutta löytyi helposti. Sen jälkeen tuli pari maasto-osuutta ensin järven rantaan ja sitten kallion yli suolle. Suon ylittäminen hiukan kammotti muttei auttanut mikään, kun rasti kerran oli metsälämpäreellä suon keskellä. Kaiken kaikkiaan kuljimme monentyyppisissä maastoissa, ja suunnistus sujui tosi hyvin. 
Tuli siinä sitten testattua Buff-huivi ja juomareppukin, kumpikin asioita joita en ole aiemmin kokeillut mutta sivusta kyllä nähnyt. Hyvin toimivat! Huivi suojasi päätä auringolta muttei hiostanut yhtään, vaikka päivä oli lämmin. Juomarepun letkusta taas tuli lipiteltyä juotavaa kulaus kerrallaan, kun suukappale oli rinnuksilla. Pullo kun meinaa aina unohtua reppuun tai juomavyöhön. Sain oman Camelbak-juomapussin joku viikko sitten, ja repun lainasin.
Matkaa kertyi kaikkiaan parikymmentä kilometriä, ja aikaakin jäi kolmisen varttia. Kansalaisen karttapaikka antoi mitaksi inan verran alle 18 kilsaa, mutta siihen ei saa joka mutkaa merkittyä millään, ja epäilen ettei se ota mittauksessa huomioon maastonmuotoja.
Kaiken kaikkiaan oli kiva reissu, ja lähden varmasti toisenkin kerran. Taisi olla kyllä vähän ensikertalaisen tuuria matkassa, sillä sää oli suotuisa ja rastit löytyivät hyvin. Kisakin järjestettiin tällä kertaa päiväsaikaan :-)
tiistai 3. toukokuuta 2011
Oi ihana toukokuu
Todellinen kesäaikaan siirtyminen kolkuttaa jo ovella. Missään ei enää ole lunta, ja välillä on ollut tosi lämpimiäkin päiviä. Lisäksi silmiä ja nielua kutittaa. En tietääkseni ole allerginen mutta kai tämä pölymäärä vähän ärsyttää. Vappu meni rauhallisesti. Muu väki meni ajoissa nukkumaan ja minä jumituin vappuyönä katsomaan uusintaa vuoden 2006 euroviisufinaalista.
Männäviikolla tein taas uuden lenkkiennätyksen, tosin pyytämättä ja yllätyksenä. Lähdin miehen kanssa jo viiden kilsan vakilenkille, ja tämä mokoma alkoi kiristää tahtia loppua kohti. Viimeiset pari kilsaa tultiin hiukan lujempaa kuin yleensä - ei paljon, mutta sen verran, että sen huomasi. Aika parani neljällä minuutilla, mutta totta puhuen mulle kyllä olisi kelvannut hiljaisempikin vauhti. Varsinaisesti ei silti menty liian kovaa, joten sinänsä se varmasti teki ihan hyvää. Kuten Kirsi Valasti sanoo juoksukirjassaan: Yhdellä vauhdilla harjoittelevasta tulee yhden vauhdin juoksija.
Tänä aamuna ajattelin juosta saman lenkin läpi, mutta kroppa pani vastaan ensi askelesta asti. Vaihdoin siis suosiolla kävelyyn ja hölköttelin vain pitkän loivan alamäen, koska se tuntui mukavalta. Mulle kertyi aika paljon univajetta viikonloppuna, joten ei auta rehkiä liikaa. Muutenkin pitää säästellä voimia ensi viikonlopun rogainingia varten :-)
Toukokuussa on tiedossa muutenkin kaikkea kivaa, kuten se Ponnenjärvi Nonstop.
Sitä seuraavana viikonloppuna menenkin sitten zumbaohjaajakoulutukseen :-)
Männäviikolla tein taas uuden lenkkiennätyksen, tosin pyytämättä ja yllätyksenä. Lähdin miehen kanssa jo viiden kilsan vakilenkille, ja tämä mokoma alkoi kiristää tahtia loppua kohti. Viimeiset pari kilsaa tultiin hiukan lujempaa kuin yleensä - ei paljon, mutta sen verran, että sen huomasi. Aika parani neljällä minuutilla, mutta totta puhuen mulle kyllä olisi kelvannut hiljaisempikin vauhti. Varsinaisesti ei silti menty liian kovaa, joten sinänsä se varmasti teki ihan hyvää. Kuten Kirsi Valasti sanoo juoksukirjassaan: Yhdellä vauhdilla harjoittelevasta tulee yhden vauhdin juoksija.
Tänä aamuna ajattelin juosta saman lenkin läpi, mutta kroppa pani vastaan ensi askelesta asti. Vaihdoin siis suosiolla kävelyyn ja hölköttelin vain pitkän loivan alamäen, koska se tuntui mukavalta. Mulle kertyi aika paljon univajetta viikonloppuna, joten ei auta rehkiä liikaa. Muutenkin pitää säästellä voimia ensi viikonlopun rogainingia varten :-)
Toukokuussa on tiedossa muutenkin kaikkea kivaa, kuten se Ponnenjärvi Nonstop.
Sitä seuraavana viikonloppuna menenkin sitten zumbaohjaajakoulutukseen :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)