Lopunajan tunnelmia

Maailmanloppu ei tullutkaan, mutta vuoden vaihtuminen lähestyy vääjäämättä. Ohjasin eilen vuoden viimeisen Zumba-tunnin, joka oli jonkin verran normaalia pitempi ja biisivalinnoiltaan vähän erilainen kuin yleensä. Olin kerännyt kaikki vuoden aikana veivatut kipaleet soittolistaan ja lämmittelyn jälkeen panin listaan sekoituksen päälle. Kun tunti lähestyi loppuaan, vaihdoin jäähdyttelybiiseihin. Olipa taas hiukan jännitystä elämässä, kun en itsekään tiennyt, mitä tuleman pitää.

Facebookin kooste kuluneen vuoden huippukohdista näytti melko zumbaisalta, ja HeiaHeia vahvistaa asian. Kirjattuja Zumba-kertoja näkyy olevan 106, tunteja tietysti enemmän. En toki ole kirjannut ihan kaikkia Z-kuvioiden harjoitteluja, ellen sitten ole stepannut tosissani ja pitkään. Kakkossijaa pitää kuntosali, jossa olen vieraillut vuoden mittaan vain 20 kertaa. Lenkkeilytiedot piti etsiä erikseen, koska ne eivät olleet päässeet viiden suosituimman lajin listalle. Lenkkimerkintöjä on jopa kolme, mutta puhtaita juoksulenkkejä tuskin on enempää kuin se yksi, josta kirjoitin. Herää kysymys, että mitä ihmettä mä olen oikein tehnyt koko vuoden! Toisaalta tänä vuonna olen kirjannut HeiaHeiaan vain kuntoilun. Vielä viime vuonna mukana oli paljon hyötyliikuntaa, jonka jätin nyt pois nähdäkseni miten paljon kuntoilen.

Tottumus on toinen luonto, ja aloinkin puoliautomaattisesti miettiä, millaisia tavoitteita asettaisin ensi vuodelle. Tällä kertaa olen uudessa tilanteessa tavoitteita asetellessani, kun ohjaan omia tunteja kahtena iltana viikossa ja harjoitteluunkin menee oma aikansa. Voimaharjoittelua pitää silti lisätä eikä venyttelyä tule vieläkään harrastettua tarpeeksi. Raitista ilmaakin pitäisi saada. Yksi ratkaisu olisi siirtyä pihalle voimailemaan kuulalla ja herättämään kauhua ja hämmennystä ohikulkijoissa - naapurit ovat varmaankin jo tottuneet kaikkeen. Lenkkeilystä en mene sanomaan yhtään mitään, vaikka mieli tietysti tekisi suunnitella muutaman kilsan juoksulenkkiä vähintään kaksi tai kolme kertaa viikossa.

Mutta. Onko tietty määrä tiettyä lajia jonkin ajan sisällä jo itsessään tavoite? Ehkä siinä vaiheessa, jos haluaa tehdä liikkumisesta säännöllisen tavan tai monipuolistaa liikkumistaan. Zumbassa on oikeastaan vähän vaikea edes asettaa muita tavoitteita. Voin tietysti asettaa tavoitteekseni kehittyä ohjaajana, mutta sitäkin on vähän vaikea määritellä sen kummemmin.

Joulun seassa kävin pari kertaa salilla. Lisäilin huvikseni painoja vähän sinne sun tänne ja tein ylimääräisiä sarjoja, koska siltä tuntui. Tuli siinä mieleen, että voisin pyytää päivittämään ohjelman ja toden totta alkaa taas käydä salilla. Tavoitteet taitavat olla lähinnä muodollisia, mutta kyllä mä toisaalta haluan päästä lisäämään painoja uudestaan jo keväällä.

Selvisi muuten viimein, miksi mulla on ollut vaikeuksia pystysoudussa. Mä olen pihissyt ja puhissut niin pienten painojen kanssa, että oikein hävettää. Kerran sitten kysyin että missä on vika, kun oikeassa olkavarressa tuntuu aina sarjan loppuvaiheessa, että lihakset menee solmuun. Selvisi, että olen pitänyt kyynärpäitä liian edessä. Jatkan vieläkin niillä samoilla pienillä painoilla, koska väärin tehdessä voima ei tietenkään ole kehittynyt, mutta nyt pystyn sentään tekemään koko harjoituksen kerralla. Tekniikka se on joka jyllää.

Mee ja tee se!

Tässä pari viikkoa sitten sunnuntaina harkitsin, kehittelisinkö uusia Zumba-kuvioita vai menisinkö salille. Sitten äkkäsin, että ulkona oli vielä valoisaa ja maa oli sula. Lenkille!

En ole pahemmin lenkkeillyt koko vuonna, ja ulos pääsemisessä olikin ohjelmaa kerrakseen. Piti oikein miettiä, paljonko puen vaatetta päälleni ja mihin helkuttiin olen pannut juoksuvermeeni. Suhteellisen pian selviydyin kuitenkin ulko-ovelle, käynnistin Sport Trackerin, panin napit korviin ja nupit kaakkoon ja lähdin matkaan.

Musiikilla on ihmeellinen voima. Tänä vuonna olen tosiaankin tyytynyt lähinnä kävelemään, juoksukilometrejä ei ole varmaan kertynyt kymmentäkään. Mutta kun luuri arpoi musiikkilistalta kaikkea kivaa, niin sitä vain juoksi ”tämän biisin loppuun” ja sitten taas seuraavan. Ja kuinka ollakaan, arpomiset osuivat useimmiten kohdalleen. Sillä kohtaa tosin meinasi naurattaa, kun sen ensimmäisen pitkän nousun huippua lähestyessäni soi Ricky Martinin Tu Y Yo, joka alkaa hiljalleen ja lisää ääntä vasta hetken päästä. Pääsin mäen päälle juuri siinä vaiheessa, kun Riku alkoi laulaa oikein isoon ääneen. Olo oli kuin elokuvissa. Toisessa kohdassa taas olin vaihtamaisillani kävelyyn, kun Billy Idol pisti sittenkin vauhtia tossuun. Pitkää, loivaa alamäkeä taas siivitti rento reggaeton-biisi, josta en ole ennen isommin piitannut. Nyt se sopi kuin nenä naamaan. Ja kuinka ollakaan, kotiportailla totesin juosseeni koko 7,8 kilsan lenkin!

Lenkki tuntui mukavasti jaloissa pari päivää, ei kipuna vaan väsyneinä lihaksina. Se oli hyvää kipua se, mutta sitten tuli tenkkapoo. Touhusin jotain kotihommia, ja selkä meni jumiin. Itse olin koko ajan sitä mieltä, että se oli lihasjumi, mutta kun se alkoi hellittää, alaselästä kuului yhtä ja toista. Tätä ei olekaan koettu vuosiin. Kävin näyttämässä selkääni lääkärille ja luvan saatuani menin tutulle hierojalle, jonka kanssa päivittelimme yhdessä, miten olen saanutkin selkäni niin jumiin parissa viikossa. Mulla on vissiin taipumus reagoida joihinkin asioihin selälläni, ja tänä syksynä olen ollut erityisen tuohtunut työhön liittyvistä asioista. Ei siihen muuta tarvita.

Selkä saatiin kuitenkin pehmitettyä siihen kuntoon, että pääsin kuin pääsinkin lähtemään Anssi Heikkilän ZIN Jamiin. Sieltä sai taas valtavasti intoa, monta kelpo koreografiaa ja uusia tuttuja sen lisäksi, että näin sellaisia ZIN-kavereita, joita näen harvemmin. Olin oikein tyytyväinen reissuun, pikku vastuksista viis veisataan. Hyvä fiilis!

Nainen, jolle ei koskaan tapahdu mitään?!

Pitkän aikaa olen potenut sitä, ettei liikuntarintamalla ole tapahtunut mitään uutta ja erikoista. Ei mitään Mainittavaa. Ohjaan Zumba-tunnin kaksi kertaa viikossa, syyslomalla tein pari sijaisuutta, sitä tavallista. Sitä semmoista tavallista, joka oli vuosi sitten vasta etäinen haave!

Muussa elämässä on sitten tapahtunut sitäkin enemmän, kun työelämässä alkoi myllertää. Viimeistään siinä yhteydessä kyllä huomasi, miten hyvää liikkuminen tekee ihmiselle. Olisin varmasti ollut monin verroin stressaantuneempi viime viikkoina, jos en olisi välillä käynyt salilla purkamassa raivon tunteita, pitkillä kävelylenkeillä tuulettumassa tai ohjaamassa Zumbaa, että on jotain muuta ajateltavaa. Elämä hakee uomiaan.

Viime viikonloppuna olin kavereiden bileissä, jotka alkoivat paikallisella liikuntasalilla. Ensin zumbattiin, sitten joogattiin – olin tykkänään unohtanut, miten ihanaa jooga on! Sitten mentiin saunaan, minkä jälkeen siirryimme intialaiseen ravintolaan syömään. Mausteinen ruoka toi taas kerran hien pintaan ja sama linja jatkui loppuun asti, kun menimme discoon bailaamaan. En muista, että tanssilattialla olisi ennen tarvinnut hikoilla noin mahdottomasti – ainakin jäähdytysjärjestelmä on kunnossa. Vettä meni illan mittaan toinenkin lasillinen. Seuraavat pippalot ovat kuulemma luvassa kevätpuolella. Odotan niitä jo innokkaasti!

Joogaohjaaja kertoi harrastavansa myös capoeiraa. Siinä on taas yksi laji, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Olen joskus nähnyt sitä, mutta kuvitellut että se on ikään kuin parempikuntoisten laji (joo joo, se vanha kehno nostaa taas päätään!). Mutta ei, kuulemma harrastajissa on kaikenikäistä ja –kuntoista porukkaa. Ei tarvitse kyetä seisomaan käsillään eikä heittämään kärrynpyörää, jotta voi mennä mukaan. Hittolainen. Jos olis valta niin kuin on mieli, niin enhän mä muuta tekisikään kuin harrastaisin. Liikuntaa. Elämä on yllätyksiä täynnä.

Yhtä Zumba-juhlaa

Kesä on kulunut Zumban merkeissä. Alun perin toki ajattelin kaikenlaista muutakin, mutta kaikkeen ei ihminen repeä eikä tarvitsekaan.

Ystävien luona vietetty juhannus poiki elämäni mielenkiintoisimman keikan. Illan isäntä oli arkeen palattuaan maininnut asiakkaalleen, että juhannuksena zumbattiin porukalla ja kuinka kivaa se oli ollut. Kuinka ollakaan, asiakas oli seuraavana päivänä kysellyt, tulisinko ohjaamaan Zumba-tunnin heillekin, kun heille oli tulossa iso joukko vieraita kaukomailta. Mikäpä siinä! Vierailu oli vasta elokuun puolivälissä, joten valmistautumisaikaakin oli reilusti. Ohjauskeikka oli todella hauska, ja isäntä varasi mut jo alustavasti ohjaamaan tunnin samalle porukalle myös ensi kesänä. Menen enemmän kuin mielelläni :-)

Saman päivän aamuna olin tuurannut sen kuntokeskuksen Zumba-ohjaajaa, jossa olen jäsenenä. Sekin tuntui kivalta, vaikka etukäteen kieltämättä hiukan jännitti!

Lisäksi kesällä vietettiin serkkuni synttäreitä, jotka polkaistiin käyntiin Zumballa - serkku toivoi jo talvella, että ohjaisin tunnin ikään kuin lahjaksi hänelle. Mikäs sen mieluisampaa! Meitä oli toistakymmentä naista veivaamassa uimarannan liepeillä auringonpaisteessa, ja päälle päätteeksi pulahdimme järveen ja kipaisimme sieltä saunomaan ja viettämään ihanaa iltaa.

Meillä ohjaajillakin oli jälleen omat VIP-bileet, joissa zumbattiin ensin porukalla ja osa joukosta jäi vielä saunomaan ja syömään. Kaikki kutsutut eivät päässeet paikalle, mutta näitä tulee varmasti vielä lisää! Nämä bileet ovat siitä kivoja tilaisuuksia, koska siellä näkee toisia ohjaajia ja saa uusia ideoita biisivalintoihin ja koreografioihin. Ja saa puhua Zumbasta niin paljon kuin sielu sietää!

Sitten on tietysti ollut pikku Z-tuikkauksia sinne tänne. Kun kävin kotipuolessa, hankin uuden poppikoneen ja sitä piti tietysti testata ulkona. Panin ämyrin soimaan ja rupesin huvikseni veivaamaan, ja sisko tuli mukaan korkeissa koroissaan. Lopulta vaihdettiin vähän asiallisemmat varusteet ylle ja zumbattiin koko tunti alusta loppuun. Vastalahjaksi sisko ehdotti käyntiä paikkakunnan lomakylässä, jossa on kantritanssia kerran kuussa. Sekin oli omalla tavallaan hauskaa, vaikka olikin vaikea tottua siihen että kuvio mennään alusta loppuun ja sitten taas alusta, eikä sitä muuteta sen mukaan tuleeko nyt kertosäe vai välisoitto vai mikä.

Loppukesällä kutsuin yhtenä päivänä kavereita ja naapureita ex tempore meidän pihaan zumbaamaan, ja siitä lähtien on tavattu porukalla kerran viikossa. Porukka on paisunut mukavasti pikkuhiljaa, eli varmaan se on kivaa muidenkin kuin mun mielestäni :-)

Ja paras viimeksi: kävin Zumba Gold -ohjaajakoulutuksen eilen. Oli ihan mielettömän kiva ja hieno koulutuspäivä! Sain tosi paljon irti ja varmasti hyödynnän sitä, mitä opin.

Suvannossa

Ei ole tullut pahemmin kirjoiteltua, kun ei oikein ole mitään, mistä kirjoittaa. Zumbatunnit jäivät kesätauolle pari viikkoa sitten, mutta heti seuraavalla viikolla ohjasin tunnin kavereille, joiden luona olimme juhlimassa juhannusta. En kuitenkaan soittanut kuin yhdeksän biisiä 15:stä - olimme suorassa auringonpaisteessa ja vaikka kuinka joimme vettä joka välissä ja menimme varjoon, niin auringonpistoksen saaminen oli tosi lähellä. Juhlajuomia nautittiin tietysti vasta zumban jälkeen!

Olisi hirveän helppo alkaa listata, mitä kaikkea EI ole tehnyt, mutta siitä ei ole mitään iloa kenellekään. Tulee vain tunne, että pitäisi tehdä koko ajan enemmän. Pitää myös kuunnella itseään. En halua samalla tavalla ylikierroksille kuin viime keväänä.

KiipFit tuottaa yhä päänvaivaa, sillä mies ei menekään rogaining-kisoihin. Kun kahden miehen joukkueesta toinen ei pysty lähtemään polvivaivan vuoksi, niin toinenkin jää kotiin – rogaining on joukkuelaji, ja osittain varmasti turvallisuussyistä. Armaani siis pääsisi sittenkin osallistumaan KiipFitiin, mutta itsestäni en ole niinkään varma.

Mietin, miten pystyisin parhaiten tekemään kaikkea, mitä haluan. Sehän tässä on ollut ongelma alusta asti. Onko ollut virhe aloittaa monta asiaa peräjälkeen? Perunatkin kuoritaan yksi kerrallaan, mutta minkä ottaisin ensimmäiseksi? Vai pitääkö mun nyt vain myöntää, etten voi tehdä kaikkea? Tiedän kyllä ihmisiä, jotka tekevät kaikkea sitä, mitä mäkin olen tavoitellut, mutta jokin tässä nyt hakertaa vastaan.

Kas kummaa, kohta on kesä!

Sitä ollaan sitten kesän kynnyksellä, ihan yhtäkkiä. Voisi taas ihmetellä mihin aika oikein on hurahtanut, mutta arvaahan tuon. Siinä se arkisissa puuhissa menee.

Tänä vuonna en lähtenyt Ponnenjärvi NonStopiin, vaikka kieltämättä mieli olisi tehnytkin. Vaan jos ei ole lenkkeillyt tämän vuoden puolella yhtään, niin ei sitä oikein kisoista kannata aloittaa. Ehkä ensi vuonna sitten. Kuulin, että lehtimäkeläinen Pekka Murtomäki juoksi yhteensä 166, 6 kilometriä. Se lienee tämän vuoden ennätys, kun kerran erikseen mainittiin.

Tässä kumminkin kuva viime vuoden NonStopista.
Otin sen puoli viiden maissa aamulla tullessani Töysän keskustaan.

Askelkampanja saatiin kunniallisesti päätökseen. Tänä vuonna "askelettoman" liikunnan muuntosuhde oli edellisvuosia parempi - aiemmin puolen tunnin kuntosalirupeamasta tai pyöräilystä sai 2 700 askelta, kun tänän vuonna niitä sai 3 500. Tosin joukkuetoverini oli sitä mieltä, että tämäkin on liian vähän - hän kun harrastaa uintia ja ui kilometrin noin vartissa. Hän siis saa kilometrin uinnista 1 750 askelta, kun taas minä olisin saanut sen 3 500 tai jopa enemmän... 
Joka tapauksessa kävin välillä kuntosalilla sekä tein muutamia pyörälenkkejä, koska jalat eivät olisi millään kestäneet sellaisia askelmääriä kuin mun asettamani järjetön matkatavoite olisi vaatinut. Tietysti siis myös kävelin joka paikkaan vähän pitempää reittiä ja vedin zumbatunnit viikoittain. Tavoitteen täyttymistä oli kiva seurata kartalla, vaikka välillä vähän epäilytti tulevatko kilometrit täyteen.

Olin nyt kai neljännen kerran mukana kampanjassa, ja kyllä se vain on vaikuttanut liikkumisen määrään. Parhaiten sen näkee siitä, miten päivittäinen askeltavoitteeni on kerta kerralta noussut. Alkuun se oli kai sen
7 000 eli hyvinvointirajalla, nyt se oli jo kaksinkertainen. Ja kun niitä punaisia kalenteriruutuja on niin vaikea sietää, niin useimpina päivinä tavoite on myös saavutettu ja jopa ylitetty roimasti. Hyvä minä!

Kilometrikisasta taisikin olla juttua ainakin ohimennen. Olen siis jälleen Outin 24PolkeePolkee-joukkueessa, ja nyt on 99 kilometriä koossa. Määrä ei ole vielä suuren suuri, mutta kyllä se siitä kasvaa. Tässä joukkueessa mulla ei ole asiaa kärkisijoille, mutta ei se mitään. Pääasia että kilometrejä kertyy kesän mittaan. Outilla on kannustimena hauska haaste joukkueen jäsenille. Ja niin, jonkinlainen tavoite piti siis asettaa - jospa saisin vispattua 500 kilsaa täyteen. Varovainen tavoite, mutta eipä se täyttynyt viime kesänäkään. Paremmalla onnella tänä vuonna!

Viime viikonloppuna uskaltauduin ensimmäiselle pitemmälle pyörälenkille vuosiin. Etukäteen vähän mietin, että miten kauan siinä oikein menee ja kuinkahan se tuntuu jaloissa. Aikanaan pyörää valitessani ajattelin lähinnä sitä, että tarvittaessa saan kyytiin lapsia ja tavaroita, joten se on suhteellisen jykevä ja raskas. Mutta vaikka mun Nopsani ei ole mikään varsinainen vauhtihirmu, niin on siinä sentään seitsemän vaihdetta. Ihan turhaan murehdin! Tai no, ehkä murehtiminen pani aloittamaan lenkin vähän varovammin ja pienemmällä vaihteella kuin olisin tavallisesti ajanut. Siispä jaksoin matkan ihan hyvin parista sitkaasta ylämäestä huolimatta ja pystyin ajamaan vielä loppumatkankin suhteellisen kovaa. 

Matkaa ei kertynyt kuin 26 kilsaa, mutta reissun pointti ei ollut oikeastaan siinä. Olenhan mä toki ajanut tänäkin keväänä lähes 20 kilsan matkoja, mutta ne rupeamat ovat olleet edestakaisia. Siinä on mahdollisuus kääntyä takaisin sen mukaan, miltä milloinkin sattuu tuntumaan. Lenkki taas on puolivälin jälkeen pakko jaksaa loppuun asti! Tämä oli siis pieni askel fyysisesti, mutta suuri henkisesti. Tulipa siinä myös nähtyä paremmin maisemia, joiden ohi yleensä on huristeltu autolla.

Tunnustus

Sain jo maaliskuussa Ikiliikkujalta tunnustuksen, josta suurkiitokset! Tähänkin tunnustukseen liittyy pari pikku juttua, eli

One Lovely Blog Awardin pelisäännöt:

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.

2. Kirjoita seitsemän random-faktaa itsestäsi.

3. Lahjoita tämä sama award 15 parhaalle blogille/bloggaajalle.

No niin, eka kohta voidaan rastia tehdyksi.
Sitten seitsemän satunnaista faktaa... Mitähän en olisi jo tullut kertoneeksi?

1. Pidän kaikista vuodenajoista, kunhan ei aivan liiallisuuksiin mennä.
2. Pärjään paremmin pakkasella kuin helteellä.
3. Se johtuu siitä, että mulla on juomisongelma: En ikinä muista juoda tarpeeksi vettä.
4. Mun aamuni lähtee parhaiten käyntiin kaurapuurolla, raejuustolla ja mustikkasopalla. Viikonloppuna paahdan mieluusti ruis- tai kauraleipää ja pistän väliin tomaattia ja mozzarellaa.
5. Kasvissyönti kiinnostaa, mutta olen liian laiska siirtymään siihen. Lisäksi mulle on tullut aiemmista kokeiluista hiukan hintelä olo.
6. Söisin mielelläni myös intialaista ruokaa. En silti viitsi opetella laittamaan sitäkään ainakaan vielä, koska saisin syödä sen yksin.
7. Viimeksi söin intialaista ruokaa Irlannissa, jonne pitää päästä toistekin.

Siinähän sitä! Parhaiden bloggaajien valikointi onkin vaikeaa, koska en ole pahemmin seurannut blogeja viime aikoina. Ikiliikkuja itse olisi muuten ehdottomasti joukossa, mutta olisi toisaalta ikävä temppu panna hänet taas valitsemaan 15 parasta bloggaajaa. Ratkaisen asian antamalla Ikiliikkujalle kunniamaininnan :-)

Lisäilen tähän lähiaikoina ne bloggaajat, joille haluan kierrättää palkinnon...

Kaasua, komisaario Katja!

Herttileeri, että aika on kulunut vikkelään! Vielä jokin aika sitten mielessä oli suunnitelma jos toinenkin, mutta ne ovat hiljalleen karisseet matkan varrelle. Jostain syystä viime aikoina on tullut keskityttyä zumbaan ja nimenomaan omiin tunteihin...

Aikomuksena oli tosiaan mennä Ponnenjärvi Non Stopiin 18.5., mutta olen yrittänyt säästellä jalkojani kaiken zumbaamisen lomassa enkä ole käynyt juoksulenkillä herran aikoihin. Pohkeet ovat muutenkin lujilla. Näin ollen ei taida olla mitään mieltä matkustaa monen sadan kilsan päähän, vaikka se niin kivaa olisikin. Samasta syystä jätän Peurunkapatikan suosiolla väliin, vaikka siitäkin haaveilin pitkään, eikä saman viikonlopun Salpaus-Rogaining ole yhtään sen paremmin tämän kevään ohjelmistossa. Ehkä ensi vuonna sitten.

Suoraan sanoen hiukan hirvittää, kuinka syksyn KiipFitin käy. Mulla ja miehellähän on viime vuoden osallistumismaksut vielä sisällä, mutta vähän mietityttää kuinka tässä ehtii käydä juoksulenkillä ja zumbata rikkomatta jalkojaan. Kaiken lisäksi Armaani osallistuu paria viikkoa ennen KiipFitiä rogaining-kisoihin, joissa hilppaisee satakunta kilometriä maastossa vuorokauden aikana. Sattumoisin musta tuntuu, ettei hän osallistu heti perään maastopuolikkaalle. On sitä rogaining-kisojen jälkeistä hassukävelyä sen verran nähty. Alun perin ajatuksena oli, että KiipFit olisi ollut hänelle valmistavana kisana, mutta sitäpä siirrettiinkin tänä vuonna puolitoista kuukautta eteenpäin. Meinaa heittäytyä hankalaksi taas tämäkin, mutta eiköhän sitä jotain keksitä. Lähteekö joku seuraksi?

Kilometrikisaan sentään osallistun tänäkin kesänä. Toivottavasti saldo tällä kertaa nousee yli viimevuotisen 130 kilsan! Se oli hiukan nolo tulos, mutta olihan mulla erittäin hyvä syy jättää leikki kesken.

Elämä on siis ollut viime aikoina oikein zumbaisaa. Yksi ilta viikossa menee siihen, että käväisen ohjaamassa zumbatunnin tai pari. Huhtikuun puolivälissä kävin pitkään odotetun B2-kurssin, ja viime viikonloppuna oli vuorossa ZIN Jam -sessio, jossa ohjaajana toimi ZJ Maija Grace. Tilaisuus oli todella loistava - kolmen tunnin aikana käytiin läpi neljä uutta koreografiaa, joista saatiin nuotit kotiin. Lisäksi oli varattu aikaa keskustelulle asioista, joita ohjaajille tulee eteen. Suosittelen!

Master Class ennen ZIN Jameja. Kuvan otti Liikuntakeskus Willan Saila.

ZIN Jameja on tulossa Seinäjoelle 19.5, Turkuun 27.5. ja Vaasaan 9.6., jos en ihan väärin muista. Kaikissa on varmaankin sama hinta eli 30 dollaria. Vaasan jamit ohjaa Anssi Heikkilä, muut Maija Grace. Pitäisiköhän mennä Vaasaan...

Puskaradiosta kuulin...

...että Ponnenjärvi NonStop 2012 järjestettäisiin tänä vuonna normaalilla paikallaan, eli helatorstain jälkeisenä perjantaina. Tänä vuonna siis 18.5. Juoksukalenteri ei tiedä asiasta mitään, mutta tämä lähde on tavallisesti asiasta perillä :-)

Saa nähdä lähdenkö tänä vuonna, lenkkeily ainakin on jäänyt luvattoman vähiin! Zumbannut olen sitten senkin edestä.

Eka zumbatunti!

Eilen tuli taas uusi kokemus plakkariin, kun ohjasin ensimmäisen oikean zumbatuntini.

Koko juttu sai alkunsa uutenavuotena, kun olimme kavereiden luona juhlistamassa vuoden vaihtumista. Tuli siinä sitten puheeksi, että haluaisin harjoitella ohjaamista vaikka kavereiden kesken, kun vain olisi sopiva tila. No, kavereilla oli tiedossa paikallisen urheiluseuran liikuntasali, josta en ollut kuullutkaan. Asia jäi sillä erää hautumaan, koska leipätyö vei sillä haavaa niin paljon aikaa etten olisi kumminkaan ehtinyt rakennella tuntia saati harjoitella sitä.

Tammikuun lopulla soittelin seuraan ja kyselin tilasta vähän. Tarkoitus oli varata se ihan omaan käyttöön, mutta tulihan siinä sitten puhetta siitä mitä ajattelin siellä harrastaa. Sovimme, että käyn katsomassa tilaa ja puhutaan lisää sitten.

Meni useampi viikko, ennen kuin osuin katsomaan tilaa, joka näytti juuri sopivalta zumbaamiseen. Tilaa esitteli vanhempi mies, joka vetää seuran kuntonyrkkeilyä. Siinä jutustellessamme hän sitten kysäisi, milloin aion aloittaa tunnit. Sitä oli kuulemma kyselty kylällä jo kovasti! Kun löysin leukani lattialta, sain sanottua että ei nyt ihan ensi viikolla eikä vielä seuraavallakaan, kun meillä on talviloma. Ja että täytyy vähän miettiä, kun tosiaan ajattelin ihan vain kaveriporukan juttua... Lupasin palata asiaan. Seuraavana päivänä mulle soitettiin, että voisitko aloittaa jo ensi torstaina?

No, hmm. Harkitsin asiaa hetken aikaa, mutta päädyin kumminkin lykkäämään aloittamisen eiliselle. Hyvä niin! Kerkisin rustata tunnin, harjoitella koreografioita, harjoitella vähän ohjaamista peilin edessä, hoitaa Gramex- ja Teosto-asiat kuntoon, käydä varjoconventionissa ja saada palautetta (ja nähdä itseni videolla), käydä zumbatunneilla ja parannella paria asiaa joita en olisi ilman videota edes tajunnut ja ennen kaikkea jännittää pahimmat jännitykset pois.

Naistenpäivänä koitti se suuri päivä. Mulla on taipumusta jännittää joka asiaa, mutta tällä viikolla olen ollut yllättävän tyyni, eikä eilenkään tuntunut ollenkaan kamalalta. Pientä hyvää jännitystä tietysti oli ilmassa. Lähetin ilmoittautuneille tervetulotekstarin, keräsin kamat kassiin ja hankkiuduin paikalle. Alkajaisiksi oli pieni äänentoistollinen ongelma, jonka onneksi huomasin ennen tunnin alkua. Olin pannut levyn soimaan jo valmiiksi, ja se pomppi ja sytkytti ja ääni oli kerrassaan kamala. Vaan ei hätä ole tämän näköinen. Olin kotona vähän naureskellen pakannut reppuun tietokoneen kaiuttimet, jotka nyt kaivettiin esiin. Piuha kiinni puhelimeen, jossa oli treenien jäljiltä koko tunnin biisit soittolistalla, ja bileet pystyyn!

Totuuden nimissä täytyy sanoa, että tulihan siellä hiukan sohlattua, mutta fiilis oli hyvä ja enemmistö ilmoittautui saman tien seuraavalle kerralle. Kuparinen on nyt rikki, ja ensi kerralla tiedän taas paremmin mitä meinaan sanoa ja tehdä :-)

Zumba-varjobileet

Vähän toista viikkoa sitten Lontoossa järjestettiin Euroopan ensimmäinen Zumba Conference. Joku tutuista zumbaohjaajista heitti jo syksyllä vitsinä, että järjestetään varjoconvention niille, jotka eivät sattumalta ole lähdössä Lontooseen. Tuumasta toimeen ja bileet pystyyn! Kolmipäiväisten kekkereiden sijaan riitti yksi lauantaipäivä. Säännöt olivat samat kuin aikaisemmissakin ZIN-kokoontumisissa, eli jokainen paikalle tullut toi mukanaan evästä ja janojuomaa nyyttäripöytään sekä pari mielikoreografiaansa, jotka -köh- kuvattaisiin.

Viimeinen kohta sai mut repimään tukkaani jo ennen joulua. Koreoissa piti olla edes jotain omaa, eikä mulla ollut oikein mitään, mihin olisin ollut tyytyväinen. Yhtenä aamuna sitten heräsin oivallukseen, että tässähän on mulle biisi! Koreografiakin syntyi saman tien, ja sitä sitten treenasin olohuoneessa ja olin oikein tyytyväinen. Samalla sain valmiiksi toisen koreografian, joka oli junnannut pitkään paikallaan, ja niin viemiset olivatkin kasassa suit sait sukkelaan.

Toinen juttu on sitten se, että kameran edessä ketkuttelu kauhistutti mua etukäteen. Nuorempana en pahemmin kainostellut kuvaamista, mutta moni asia on sittemmin muuttunut. Paikan päällä selvisi kuitenkin, että videot tulee vain osallistujien omaan käyttöön. Niinpä ajatus ei vaivannut läheskään niin paljon enää sitten, kun tuli mun ohjausvuoroni. Omasta mielestäni olin siinä vaiheessa hyvinkin rento, mutta videolla näytän jostain syystä kumminkin siltä kuin olisin syönyt sitruunan... Ja ehkä jotain muutakin pientä, kuten aivan pikkuriikkisen villisian.

No, mutta joka tapauksessa mun Hanoi Rocks -koreoni sai kehuja. Ohjaaminenkin tuntui ihan erilaiselta kuin alkukesän ZIN-kekkereissä, joissa homma ei mennyt ihan putkeen. Ja kun näkee itsensä videolta niin huomaa, missä on petraamisen paikka. Ihan hyvä kokemus siis, ja aina on ihana nähdä muita ohjaajia!

Lumikenkien kutsu

Lauantaina toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja kutsuin itseni mukaan ystävieni lumikenkälenkille. Heillä on isoja koiria, jotka pääsevät viikonloppuisin pitkille metsälenkeille samalla kun ystäväni nauttivat lumikenkäilystä. Minunkaan ei tarvinnut sitoa tennismailoja kenkiini niin kuin Aku Ankassa, vaan sain lainaksi hienot lumikengät, jotka ovat kuulemma voittaneet Retki-lehden testinkin. Hyppäsimme autoon lumikenkien ja dalmisten kanssa ja porhalsimme pikkutien varteen.

Matka suuntautui heti alkajaisiksi jyrkkärinteisen harjun päälle. Kiipeäminen ei ollut oikeastaan hankalaa, alastulo sen sijaan huolestutti jo noustessa. Onneksi sitä ei tarvinnut odotella kauan, vaan hetken kuljettuamme laskeuduimme notkoon ja nousimme seuraavalle harjulle. Laskeutuminen sujui yllättävän hyvin, vaikka tasamaan kasvattia hiukan hirvittikin.

Eka alamäki melkein takana. Kuvan otti Tanja.

Harjun päällä ja aukeilla paikoilla lumi oli niin syvää, että välillä koirat katosivat hankeen kokonaan hypättyään sinne milloin minkäkin perässä. Omatkin jalat upposivat jonkin verran, mutta eivät kumminkaan nilkkaa syvemmälle. Välillä kävelimme lammen jäällä, mutta kiipeily ja harjun päällä käveleminen oli kyllä hauskempaa. Yhtään akan kuvaa en tehnyt koko aikana, vaikka yhdessä ylämäessä kävin pariin otteeseen polvillani. Sekin ongelma poistui, kun otin kantakorotukset käyttöön.

Kiertelimme puolisentoista tuntia, ja oli tosi kivaa! Olo oli paljon varmempi kuin suksien päällä, eikä liikkuminen ei ollut näännyttävän raskasta. Minulle oli yllätys, miten kevyet lumikengät olivat. Siinä tallustellessa tuli väkisinkin mieleen, että jospa hankkisi tämmöiset kotiinkin... Luultavasti käyttäisin niitä enemmän kuin suksiani. Ne eivät ole päässeet vielä ollenkaan ulkoilemaan koko talvena. Ja voihan niitä säätää, niin muutkin pääsevät kokeilemaan. Täältä saisi poistohintaan samoja lumikenkiä kuin ne, jotka sain lainaksi. Hmm...

Aaltoliikettä

Tammikuun työsuma on lopultakin ohi! Helmikuun eka viikko meni normaaliarkeen totutellessa ja liikuntaa lisäillessä. Tuntui kuin en olisi tammikuussa liikkunut ollenkaan, mutta HeiaHeia ja muut seurantasysteemini kertovat sentään toista. Olen jumpannut ja zumbannut vähintään olohuoneessa, mutta näköjään liikkumistaan ei aina huomaa, jos ei lähde ovesta ulos. Eikä niitä kävelylenkkejäkään aina muista jälkeenpäin edes tehneensä.

Juoksulenkillä en ole käynyt herran aikoihin, ja se vähän hirvittää. Sain esimakua liiallisen rehkimisen seurauksista jo alkuviikosta, kun jalat olivat kipeämmät kuin ikinä. Takana oli reilu viikko ilman lepopäiviä... No, tämmöinen:

ma zumbatunti
ti tunti salilla
ke zumbaa kotona 1,5 h
to zumbatunti
pe aamulla 30 min omaa olkkarizumbaa, illalla ohjattu zumbatunti
la tunti salilla
su BodyPump-tunti
ma zumbatunti 

Kävin siis kahteen otteeseen salilla ja pumpissa heti toisen salikäynnin jälkeisenä päivänä. Eihän siinä muuten mitään, mutta tuo tiistain salikäynti oli ensimmäinen joulun jälkeen. Pumpissa kyllä käytin kevyempiä painoja kuin koskaan, mutta kyykkybiisissä huomasi silti selvästi, että tangon kummassakin päässä olisi voinut olla vaikka kilo vähemmän. Biisiä ei millään meinannut jaksaa loppuun, eikä BodyPumpissa tosiaankaan soiteta mitään kymmenminuuttisia proge-kappaleita. Maanantaiaamuna jalkoja pakotti jonkin verran. Illan zumbatunnilla ne tuntuivat vertyvän, mutta tiistaina reisiä ja pohkeita särki istuessakin. Sellaista en muista ennen kokeneeni. Olin kuitenkin mielestäni venytellyt joka päivä ja väliin yölläkin, kun heräsin siihen, että jalkoja pakotti. Luulisi, että tässä on jo jotain oppinut, ja sitten sortuu tuommoiseen aloittelijan mokaan...


Sillä voi tietysti olla jotain tekemistä hankkimani Mywellness Keyn kanssa, joka määrittelee liikunnan tavoitetasot joka päivälle. Tavoitetason pitäisi nousta vähitellen, oliko se nyt prosentin viikossa va mitä siitä sanottiin... Laitetta pidetään housunkauluksessa koko päivä, joten kaikki päivän hötkyilyt lasketaan liikkumiseksi, mutta rajat ovat sitten sen mukaiset. Liikkuminen muunnetaan MET-arvojen mukaan move-yksiköiksi, ja aktiivisuus määritellään näin:

alle 500 movea - vähän aktiivinen (symbolihahmo istuu)
500 - 750 movea - kohtalaisesti aktiivinen (hahmo kävelee lysyssä)
750 - 1 000 movea - aktiivinen (hahmo juoksee)
yli 1 000 movea - todella aktiivinen (hahmo loikkaa ilmaan ja lyö kantapäitä yhteen)


No niin. Tavoitetasoon pääsemistä seurataan palkilla, joka kasvaa päivän mittaan. Jos päivän tavoitetaso ylittyy, palkin viereen ilmestyy plussa. Tavoitetason ja päivän aikana kerätyt movet saa näkyviin nappia painamalla, ja siinähän se vitsi sitten onkin. Olen lähinnä seurannut palkkia ja ollut tyytyväinen, jos olen saanut iltaan mennessä plussan näkyviin, ja muutaman päivän välein olen tökännyt laitteen tietokoneeseen ja tallentanut tiedot tietokantaan. Hankin laitteen jouluviikolla, ja lähtötavoitteena oli se 500 movea päivässä. Nyt mun tavoitteeni näkyy olevan joka päivä pitkästi toistatuhatta movea, tänäänkin 1 529 ja huomenna lauantain kunniaksi vielä vähän enemmän... Siihen ei enää arkikävelyllä pääse, jos ei sitten tee sellaista työtä jossa on koko ajan jaloillaan.

Juuri tuossa viime viikolla kävi niin, että illalla katsoin mittariin ja totesin, että tavoitteesta on koossa vasta puolet. Onneksi sitten kumminkin huomasin katsoa montako movea olin kerännyt, ja olihan niitä koossa yli 800. Kyllä se sille päivälle riitti. Laite on hyvä renki, mutta huono isäntä!

Liikunnan nälkä

Tammikuu on ollut töiden puolesta tosi tiukka. Viime postauksen jälkeen olin viikon liikkumatta (lapsen viemis- ja hakureissuja ei lasketa, vaikka teenkin ne kävellen), ja sen kyllä huomasi! Lihakset ihan huusivat liikuntaa. Viime viikonloppuna ryhdistäydyin sen verran, että kävin sauvakävelemässä ja jumppasin ja zumbasin olohuoneessa, ja viikolla ehdin pariin otteeseen käymään zumbatunnilla. Kyllä teki eetvarttia.

Tänä viikonloppuna olisi ollut Zuper Zumba ja kaverini kutsui minut lumikenkäilemään, mutta eilen aamulla heräsin yskänpuuskaan. Kurkku oli arka ja nenäkin vuoti. Viimevuotisesta säikähtäneenä en halunnut ottaa pienintäkään riskiä, vaan peruin kaiken. Hiukan harmitti, mutta enemmän harmittaisi maata taas keuhkokuumeessa ja taivastella, miten kauan toipuminen kestää.

Vaikka liikkuminen onkin viime aikoina ollut vähän suvantovaiheessa, niin kyllä sen silti huomaa että jotain on tehnyt. Muutama vuosi sitten oli vähän samanlainen tilanne, eli istuin ylipitkiä päiviä koneen ääressä enkä katsonut ehtiväni liikkua. Lisäksi olin syksyllä nyrjäyttänyt nilkkani lenkillä, eli lupaavasti alkanut liikuntaputki oli katkennut kuin kanan lento. Mikään ei silti varoittanut kunnon laskemisesta. Keväällä järkytys olikin melkoinen, kun pojan perään pinkaistessa jalat meinasivat lähteä alta! Nyt istuminen tuntuu koko kropassa, ja on pakko lähteä liikkeelle... Vai johtuuko se sittenkin vanhenemisesta?

Tämän päivän lenkki tehtiin kävellen äänestyspaikalle. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan :-)

Tanssin hurmaa

Taisi olla marraskuuta, kun sain kutsun tanssiyhdistys Ductian tanssipäivään Poriin. Eihän mua tarvinnut paljon yllyttää, semminkään kun kyytikin järjestyi mukavasti. Viime sunnuntaina siis keräsin kassiin jumppavaatteita, vettä ja evästä ja hyppäsin Astan autoon puoli kahdeksalta aamulla.

Tanssipäivä järjestettiin Hostel Riverissä, jossa oli pieni peilisali. Onnistuimme (tai siis Asta onnistui) ajoittamaan perille tulon niin, että päivän aloittanut itämaisen tanssin alkeistunti oli lopuillaan. Me aloitimme kreikkalaisella tanssilla, jossa alkuun veivattiin jonkin aikaa suhteellisen yksinkertaista askelkuviota. Seuraava kuvio olikin sitten sellainen, että oksat pois! Onneksi sitä ei tajunnut kovin moni muukaan, joten ohjaaja otti samasta kuviosta hiukan yksinkertaisemman version...

Kreikkalaisia tansseja seurasi mustalaistanssin tunti. Ohjaaja kävi läpi koreografiaa, jonka oli esittänyt jossain. Menetelmä oli se, että ensin opeteltiin pieni pätkä alusta, sitten kun se alkoi sujua, lisättiin taas pari kuviota ja vedettiin joka kerran  alusta opetellun osuuden loppuun. Näin ei päässyt alku unohtumaan, ja tunsi oikein oppineensa jotain. Leveä hame näytti olevan oleellinen asuste. Onneksi niitä sai lainaksi. Monilla harrastajilla näkyi olevan myös kolikkovyö tai vastaava lanteilla.

Sitten oli ATS:n alkeiden vuoro. ATS on lyhenne American Tribal Stylesta, jota kuvaillaan naisellisen voiman ja yhteisöllisyyden tanssiksi. Siinä on nimittäin se jännä piirre, että joukolla tanssiessa ”esitanssija” voi vaihtua koko ajan, ja ilmeisesti koreografioita ei varsinaisesti ole vaan tanssiminen tapahtuu improvisoimalla tiettyjä liikkeitä käyttäen... Tällä kertaa tietysti ohjaaja pysyi koko ajan samana! ATS:ssä on piirteitä itämaisesta tanssista, flamencosta ja intialaisesta temppelitanssista, mutta tiettyjä erojakin on. Tunti oli aika rauhallinen, mutta kyllä siinä silti tiesi tekevänsä, kun koko ajan piti kannatella käsiä ja pysytellä uljaana.

Sitten tuli toinen itämaisen tanssin alkeistunti. Kolikkovyö esiin ja kiemurtelemaan! Olenhan minä tätäkin joskus harrastanut, mutta kroppa on muuttunut sen verran että kaiken sai opetella uudelleen. Lähinnä tehtiin pyörityksiä ja iskuja ja vähän jotain askellusta.

Nämä neljä tuntia olivat suhteellisen kevyitä. Zumbatunti olikin sitten jotain ihan muuta! Olenhan mä ollut vauhdikkailla zumbatunneilla ennenkin, mutta nyt oli sata lasissa koko ajan. Hauskaa oli, totta kai!

Zumban jälkeen Asta ja minä päätimme karata emmekä enää jääneet lihaskuntotunnille, vaikka se olisikin tehnyt hyvää. Kokematta jäivät myös keppitanssi, joka oli tarkoitettu itämaisen tanssin alkeet hallitseville, Bollywood-tunti sekä kolmen vartin venyttely ja loppurentoutus. Näin ollen olin kotona jo puoli yhdeksän maissa illalla.

Kiitos Pori ja PPP!

Uljas uusi vuosi

Uusi vuosi on sitten alkanut, ja minä tässä mietin että nostaisinko kuulaa kotvan verran vai zumbaisinko olohuoneessa, kun ei ole sitäkään tullut hetkeen harrastettua. Vai jatkaisinko töitä, joiden kimppuun kävin kuudelta aamulla. Enkä tee mitään edellisistä, vaan päivitän viimein blogini :-)

Koko joulukuu meni työn tohinassa, kuten joka vuosi tähänkin asti. Onneksi osaan jo tässä vaiheessa olla potematta sitä että jouluvalmistelut jäivät mun osaltani taas minimiin, vaikka olisihan tietysti ollut hauskaa edes kirjoittaa ihmisille joulukortit. Tärkeämpää oli kuitenkin päästä liikkumaan edes harvakseltaan. Joulukuun otollisia lenkkikelejä ei juuri tullut hyödynnettyä. Sen sijaan kävin jonkun kerran zumbassa ja kerran pari salilla, ja siinä se sitten taisi ollakin. Ei voi kehua, ei millään. Tässä vuodenvaihteen tienoilla olen käynyt muutaman kerran koulun kentällä jalkapallon ja 11-vuotiaan kanssa. Pallon perässä juoksentelu on ollut kivaa ja rentouttavaa, ja se onkin tällä hetkellä ehkä tärkein hyöty jonka voin saada liikkumisesta.

Vilkaisin huvikseni vuosien 2010 ja 2011 HeiaHeia-yhteenvetoja. Mielenkiintoista!

Liityin HeiaHeiaan samoihin aikoihin kuin aloitin bloggaamisen eli kesäkuussa 2010. Voisi siis kuvitella, että treenien ja tuntien määrän ero vuosien välillä olisi vähän isompi. Sairastelukaan ei selitä kaikkea. Sen sijaan voisin kyllä jälkiviisastella, että taulukosta näkee, miten keuhkokuume teki tuloaan...

Näyttää siltä, että vuoden 2010 syksyllä olen liikkunut säännöllisemmin, alkuvuodesta 2011 taas joillakin yksittäisillä viikoilla on paljon treenikertoja. Siinä taitaa olla lumitöitä ja muuta hyötyliikuntaa mukana! Onneksi olen jo enimmäkseen lakannut merkkaamasta hyötyliikuntoja tuonne, kun treenien vertailu eri vuosien välillä on niiden takia näköjään vähän hankalaa. Alkuun merkkasin kaikki hyötykävelytkin erikseen. Jossain vaiheessa aloin niputtaa viikon hyötykävelyt yhdelle kerralle, ja lopulta ne ovat jääneet merkkaamatta kokonaan. Toisaalta jotain venyttelyitä ja mobbausta olen jättänyt merkitsemättäkin.

Tästä lähtien merkkaan HeiaHeiaan vain kuntoliikunnat ja muut sellaiset asiat, jotka teen oman hyvinvointini vuoksi. Myös sen pojan kanssa palloilun, vaikka se onkin kirjattava leikkimiseksi! Ehkä sillä tavalla saadaan aikaan vertailukelpoinen taulukko. Varsinaisia tavoitteita on vielä vähän mietittävä, koska haluan tietää miksi mitäkin teen. Muuten ei ole motivaatio kohdallaan.