Jaksaa, jaksaa! - tai sitten ei

Viime postauksen jälkeen tämä äiti ei ole saanut mitään merkittävää aikaan kuntoilurintamalla. Kävin tässä männäviikolla taas ulkomailla enkä saanut edes flunssaa. Kävelin reissun aikana joka päivä varmaan toistakymmentä kilometriä – sääli, että jätin askelmittarin kotiin. Muuten onkin ollut aika hiljaista. Se on se inertian laki: Paikoillaan oleva kappale vastustaa liikkeellelähtöä, liikkeessä oleva pysähtymistä.

Nyt kyse ei ole vain fysiikasta, vaan myös korvien välistä. Syksyn edetessä tuli yhä selvemmäksi, että kesä meni jo, ja kaikki kesäsuunnitelmat menivät täysin poskelleen. Jo KiipFitin väliin jääminen oli mulle yllättävän kova paikka, saati sitten se, etten pystynyt zumbaamaan. Pari kertaa kävin tunnilla, mutta vähän heikkoa se oli. Omien tuntien rakentelusta ei ollut puhettakaan. Järvessä sentään kävin muutaman kerran, sillä seisoskelu kaulaa myöten viileässä vedessä helpotti oloa, mutta enhän mä pystynyt kunnolla uimaan. Kaatunutta maitoa on turha surra ja tuleehan se kesä ensi vuonnakin, mutta ei se sitä estä että harmittaa.

Eikä uskoisi, miten nopeasti ihmisen kunto voi laskea. Tässä jonain iltana olin kälyni kanssa kävelylenkillä ja juoksimme hiljalleen alamäkiä, ja voi äitee kuinka lyhyitä olivat pätkät, joita pystyin juoksemaan. Eilen kävin zumbassa ja mieli vain mustui, kun ei mistään meinannut tulla mitään. Kengätkin tihkaisivat, mokomat – tarkemmin muistellen pohjat taisivat sanoa sopimuksen irti ohjaajakoulutuksen päätteeksi. Toissapäivän fysiopilates tuntuu vieläkin vatsalihaksissa, ja jo muutaman yhteen menoon kävellyn kilometrin jälkeen taaperran kuin ankka. Tällä hetkellä musta tuntuu että vuosi sitten olin paljon paremmassa kunnossa kuin nyt, vaikka urakka oli silloin suhteellisen alussa.

Saattaahan silti olla, että muistini tekee tepposet. Viime vuonna tähän aikaan tein tyytyväisenä sen minkä pystyin, ilman tuoreita muistikuvia paremmista saavutuksista. Nyt niitä on, ja kun lähtee tekemään asioita vanhasta muistista niin tuntuu ettei jaksakaan mitään. On muistikuvista toisaalta iloakin: Tässä eräänä päivänä juttelin kiivaasti kuntoilua vastustavan työkaverini kanssa ja tietysti sanoin kiusallani, että nyt pääsee taas lenkkeilemäänkin. Työkaverini sanoi siihen, että hänenkin kyllä pitäisi tehdä jotain ennen kuin kroppa hajoaa, mutta kun se on alkuun niin raskasta. Vastasin siihen, että on se uudelleen alkuun pääseminen raskasta mullekin, mutta nyt mulla on tukena kokemuksia siitä miltä tuntuu, kun lenkki kulkee hyvin. Siinä puhuessani tuli mieleen upea auringonlaskun aikaan tehty pitkä lenkki, jonka juoksin joskus kevättalvella. Ilmeisesti se näkyi naamasta, sillä työkaverini sanoi: ”Sä aivan säteilet, kun puhut lenkkeilystä!”

Ehkä mun pitää vain ottaa rauhallisesti ja muistuttaa itseäni siitä, että kyllä se vielä iloksi muuttuu! Lisäksi voisin ostaa uudet kengät, niin ehkä se zumbakin alkaa taas luistaa. Sananmukaisesti.