lauantai 4. syyskuuta 2010

Vielä niitä honkia humisee

Kuu Kiipfitistä lenkkiin, viikon verran Wilskmanista! Kävin ensimmäistä kertaa reiluun viikkoon oikein erikseen lenkillä. Syy ei tällä kertaa ollut niinkään jaloissa kuin siinä, että tällä viikolla piti totuttaa kuopusta päivähoitoon ja siinä oli vähän ylimääräistä ohjelmaa.

Juoksu ei kuitenkaan oikein lähtenyt, joten päätin kävellä reippaasti kuntopolun pitemmän lenkin, jota en ole kiertänyt Asta-myrskyn jälkeen ollenkaan. Siinä kävellessäni sain kerrassaan nerokkaan ajatuksen pidentää lenkkiä poikkeamalla harjun päällä kulkevalle metsäpolulle, minkä jälkeen kiertäisin kuntoradan kaukaisimman silmukan vielä toiseen kertaan.

Tuumasta toiseen. Taivalsin harjun päälle mahdottoman tyytyväisenä itseeni. Yhdessä risteyksessä pysähdyin, kun kuulin kummaa narinaa. Narinan lähdettä ei näkynyt, mutta toisen polun yli oli kaatunut mänty - ei siis sinne, vaan toista polkua pitkin alamäkeen. Vasta silloin näin konkeloon jääneen ison männyn, joka narisi ihan polun vieressä. Olin jo päässyt latvasta ohi, joten tietysti jatkoin eteenpäin kohti harjun korkeinta kohtaa.

Siellä odottikin jymy-yllätys. Itärinteestä oli kaatunut puolen tusinaa puuta suoraan polulle, ja vielä yksi puu sojotti vinossa polun yllä arvuutellen, kaatuisiko tänään vai ehkä ensi vuonna. Mietin hetken aikaa, kääntyisinkö takaisin, mutta ajatus kivikkoisesta ylämäestä narinan siivittämänä ei oikein houkuttanut. Onneksi jyrkkää länsirinnettä pääsi kohtalaisen helposti alas ilman polkuakin, koska sillä kohtaa rinnettä ei ollut mitään järkyttävää kivikkoa. Hetken päästä kipusin takaisin polulle ja jatkoin suorinta tietä hakkuuaukean halki takaisin tutulle ja turvalliselle kuntoradalle, joka on raivattu myrskyn jäljiltä jo aikapäiviä sitten.

Että semmoinen seikkailu tällä kertaa :-) Matkaa kertyi kymmenisen kilometriä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti