Ei ole tullut pahemmin kirjoiteltua, kun ei oikein ole mitään, mistä kirjoittaa. Zumbatunnit jäivät kesätauolle pari viikkoa sitten, mutta heti seuraavalla viikolla ohjasin tunnin kavereille, joiden luona olimme juhlimassa juhannusta. En kuitenkaan soittanut kuin yhdeksän biisiä 15:stä - olimme suorassa auringonpaisteessa ja vaikka kuinka joimme vettä joka välissä ja menimme varjoon, niin auringonpistoksen saaminen oli tosi lähellä. Juhlajuomia nautittiin tietysti vasta zumban jälkeen!
Olisi hirveän helppo alkaa listata, mitä kaikkea EI ole tehnyt, mutta siitä ei ole mitään iloa kenellekään. Tulee vain tunne, että pitäisi tehdä koko ajan enemmän. Pitää myös kuunnella itseään. En halua samalla tavalla ylikierroksille kuin viime keväänä.
KiipFit tuottaa yhä päänvaivaa, sillä mies ei menekään rogaining-kisoihin. Kun kahden miehen joukkueesta toinen ei pysty lähtemään polvivaivan vuoksi, niin toinenkin jää kotiin – rogaining on joukkuelaji, ja osittain varmasti turvallisuussyistä. Armaani siis pääsisi sittenkin osallistumaan KiipFitiin, mutta itsestäni en ole niinkään varma.
Mietin, miten pystyisin parhaiten tekemään kaikkea, mitä haluan. Sehän tässä on ollut ongelma alusta asti. Onko ollut virhe aloittaa monta asiaa peräjälkeen? Perunatkin kuoritaan yksi kerrallaan, mutta minkä ottaisin ensimmäiseksi? Vai pitääkö mun nyt vain myöntää, etten voi tehdä kaikkea? Tiedän kyllä ihmisiä, jotka tekevät kaikkea sitä, mitä mäkin olen tavoitellut, mutta jokin tässä nyt hakertaa vastaan.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
torstai 31. toukokuuta 2012
Kas kummaa, kohta on kesä!
Sitä ollaan sitten kesän kynnyksellä, ihan yhtäkkiä. Voisi taas ihmetellä mihin aika oikein on hurahtanut, mutta arvaahan tuon. Siinä se arkisissa puuhissa menee.
Tänä vuonna en lähtenyt Ponnenjärvi NonStopiin, vaikka kieltämättä mieli olisi tehnytkin. Vaan jos ei ole lenkkeillyt tämän vuoden puolella yhtään, niin ei sitä oikein kisoista kannata aloittaa. Ehkä ensi vuonna sitten. Kuulin, että lehtimäkeläinen Pekka Murtomäki juoksi yhteensä 166, 6 kilometriä. Se lienee tämän vuoden ennätys, kun kerran erikseen mainittiin.
Askelkampanja saatiin kunniallisesti päätökseen. Tänä vuonna "askelettoman" liikunnan muuntosuhde oli edellisvuosia parempi - aiemmin puolen tunnin kuntosalirupeamasta tai pyöräilystä sai 2 700 askelta, kun tänän vuonna niitä sai 3 500. Tosin joukkuetoverini oli sitä mieltä, että tämäkin on liian vähän - hän kun harrastaa uintia ja ui kilometrin noin vartissa. Hän siis saa kilometrin uinnista 1 750 askelta, kun taas minä olisin saanut sen 3 500 tai jopa enemmän...
Joka tapauksessa kävin välillä kuntosalilla sekä tein muutamia pyörälenkkejä, koska jalat eivät olisi millään kestäneet sellaisia askelmääriä kuin mun asettamani järjetön matkatavoite olisi vaatinut. Tietysti siis myös kävelin joka paikkaan vähän pitempää reittiä ja vedin zumbatunnit viikoittain. Tavoitteen täyttymistä oli kiva seurata kartalla, vaikka välillä vähän epäilytti tulevatko kilometrit täyteen.
Olin nyt kai neljännen kerran mukana kampanjassa, ja kyllä se vain on vaikuttanut liikkumisen määrään. Parhaiten sen näkee siitä, miten päivittäinen askeltavoitteeni on kerta kerralta noussut. Alkuun se oli kai sen
7 000 eli hyvinvointirajalla, nyt se oli jo kaksinkertainen. Ja kun niitä punaisia kalenteriruutuja on niin vaikea sietää, niin useimpina päivinä tavoite on myös saavutettu ja jopa ylitetty roimasti. Hyvä minä!
Kilometrikisasta taisikin olla juttua ainakin ohimennen. Olen siis jälleen Outin 24PolkeePolkee-joukkueessa, ja nyt on 99 kilometriä koossa. Määrä ei ole vielä suuren suuri, mutta kyllä se siitä kasvaa. Tässä joukkueessa mulla ei ole asiaa kärkisijoille, mutta ei se mitään. Pääasia että kilometrejä kertyy kesän mittaan. Outilla on kannustimena hauska haaste joukkueen jäsenille. Ja niin, jonkinlainen tavoite piti siis asettaa - jospa saisin vispattua 500 kilsaa täyteen. Varovainen tavoite, mutta eipä se täyttynyt viime kesänäkään. Paremmalla onnella tänä vuonna!
Viime viikonloppuna uskaltauduin ensimmäiselle pitemmälle pyörälenkille vuosiin. Etukäteen vähän mietin, että miten kauan siinä oikein menee ja kuinkahan se tuntuu jaloissa. Aikanaan pyörää valitessani ajattelin lähinnä sitä, että tarvittaessa saan kyytiin lapsia ja tavaroita, joten se on suhteellisen jykevä ja raskas. Mutta vaikka mun Nopsani ei ole mikään varsinainen vauhtihirmu, niin on siinä sentään seitsemän vaihdetta. Ihan turhaan murehdin! Tai no, ehkä murehtiminen pani aloittamaan lenkin vähän varovammin ja pienemmällä vaihteella kuin olisin tavallisesti ajanut. Siispä jaksoin matkan ihan hyvin parista sitkaasta ylämäestä huolimatta ja pystyin ajamaan vielä loppumatkankin suhteellisen kovaa.
Matkaa ei kertynyt kuin 26 kilsaa, mutta reissun pointti ei ollut oikeastaan siinä. Olenhan mä toki ajanut tänäkin keväänä lähes 20 kilsan matkoja, mutta ne rupeamat ovat olleet edestakaisia. Siinä on mahdollisuus kääntyä takaisin sen mukaan, miltä milloinkin sattuu tuntumaan. Lenkki taas on puolivälin jälkeen pakko jaksaa loppuun asti! Tämä oli siis pieni askel fyysisesti, mutta suuri henkisesti. Tulipa siinä myös nähtyä paremmin maisemia, joiden ohi yleensä on huristeltu autolla.
Tänä vuonna en lähtenyt Ponnenjärvi NonStopiin, vaikka kieltämättä mieli olisi tehnytkin. Vaan jos ei ole lenkkeillyt tämän vuoden puolella yhtään, niin ei sitä oikein kisoista kannata aloittaa. Ehkä ensi vuonna sitten. Kuulin, että lehtimäkeläinen Pekka Murtomäki juoksi yhteensä 166, 6 kilometriä. Se lienee tämän vuoden ennätys, kun kerran erikseen mainittiin.
 | |
| Tässä kumminkin kuva viime vuoden NonStopista. Otin sen puoli viiden maissa aamulla tullessani Töysän keskustaan. |
Askelkampanja saatiin kunniallisesti päätökseen. Tänä vuonna "askelettoman" liikunnan muuntosuhde oli edellisvuosia parempi - aiemmin puolen tunnin kuntosalirupeamasta tai pyöräilystä sai 2 700 askelta, kun tänän vuonna niitä sai 3 500. Tosin joukkuetoverini oli sitä mieltä, että tämäkin on liian vähän - hän kun harrastaa uintia ja ui kilometrin noin vartissa. Hän siis saa kilometrin uinnista 1 750 askelta, kun taas minä olisin saanut sen 3 500 tai jopa enemmän...
Joka tapauksessa kävin välillä kuntosalilla sekä tein muutamia pyörälenkkejä, koska jalat eivät olisi millään kestäneet sellaisia askelmääriä kuin mun asettamani järjetön matkatavoite olisi vaatinut. Tietysti siis myös kävelin joka paikkaan vähän pitempää reittiä ja vedin zumbatunnit viikoittain. Tavoitteen täyttymistä oli kiva seurata kartalla, vaikka välillä vähän epäilytti tulevatko kilometrit täyteen.
Olin nyt kai neljännen kerran mukana kampanjassa, ja kyllä se vain on vaikuttanut liikkumisen määrään. Parhaiten sen näkee siitä, miten päivittäinen askeltavoitteeni on kerta kerralta noussut. Alkuun se oli kai sen
7 000 eli hyvinvointirajalla, nyt se oli jo kaksinkertainen. Ja kun niitä punaisia kalenteriruutuja on niin vaikea sietää, niin useimpina päivinä tavoite on myös saavutettu ja jopa ylitetty roimasti. Hyvä minä!
Kilometrikisasta taisikin olla juttua ainakin ohimennen. Olen siis jälleen Outin 24PolkeePolkee-joukkueessa, ja nyt on 99 kilometriä koossa. Määrä ei ole vielä suuren suuri, mutta kyllä se siitä kasvaa. Tässä joukkueessa mulla ei ole asiaa kärkisijoille, mutta ei se mitään. Pääasia että kilometrejä kertyy kesän mittaan. Outilla on kannustimena hauska haaste joukkueen jäsenille. Ja niin, jonkinlainen tavoite piti siis asettaa - jospa saisin vispattua 500 kilsaa täyteen. Varovainen tavoite, mutta eipä se täyttynyt viime kesänäkään. Paremmalla onnella tänä vuonna!
Viime viikonloppuna uskaltauduin ensimmäiselle pitemmälle pyörälenkille vuosiin. Etukäteen vähän mietin, että miten kauan siinä oikein menee ja kuinkahan se tuntuu jaloissa. Aikanaan pyörää valitessani ajattelin lähinnä sitä, että tarvittaessa saan kyytiin lapsia ja tavaroita, joten se on suhteellisen jykevä ja raskas. Mutta vaikka mun Nopsani ei ole mikään varsinainen vauhtihirmu, niin on siinä sentään seitsemän vaihdetta. Ihan turhaan murehdin! Tai no, ehkä murehtiminen pani aloittamaan lenkin vähän varovammin ja pienemmällä vaihteella kuin olisin tavallisesti ajanut. Siispä jaksoin matkan ihan hyvin parista sitkaasta ylämäestä huolimatta ja pystyin ajamaan vielä loppumatkankin suhteellisen kovaa.
Matkaa ei kertynyt kuin 26 kilsaa, mutta reissun pointti ei ollut oikeastaan siinä. Olenhan mä toki ajanut tänäkin keväänä lähes 20 kilsan matkoja, mutta ne rupeamat ovat olleet edestakaisia. Siinä on mahdollisuus kääntyä takaisin sen mukaan, miltä milloinkin sattuu tuntumaan. Lenkki taas on puolivälin jälkeen pakko jaksaa loppuun asti! Tämä oli siis pieni askel fyysisesti, mutta suuri henkisesti. Tulipa siinä myös nähtyä paremmin maisemia, joiden ohi yleensä on huristeltu autolla.
perjantai 4. toukokuuta 2012
Tunnustus
Sain jo maaliskuussa Ikiliikkujalta tunnustuksen, josta suurkiitokset! Tähänkin tunnustukseen liittyy pari pikku juttua, eli
One Lovely Blog Awardin pelisäännöt:
1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2. Kirjoita seitsemän random-faktaa itsestäsi.
3. Lahjoita tämä sama award 15 parhaalle blogille/bloggaajalle.
No niin, eka kohta voidaan rastia tehdyksi.
Sitten seitsemän satunnaista faktaa... Mitähän en olisi jo tullut kertoneeksi?
1. Pidän kaikista vuodenajoista, kunhan ei aivan liiallisuuksiin mennä.
2. Pärjään paremmin pakkasella kuin helteellä.
3. Se johtuu siitä, että mulla on juomisongelma: En ikinä muista juoda tarpeeksi vettä.
4. Mun aamuni lähtee parhaiten käyntiin kaurapuurolla, raejuustolla ja mustikkasopalla. Viikonloppuna paahdan mieluusti ruis- tai kauraleipää ja pistän väliin tomaattia ja mozzarellaa.
5. Kasvissyönti kiinnostaa, mutta olen liian laiska siirtymään siihen. Lisäksi mulle on tullut aiemmista kokeiluista hiukan hintelä olo.
6. Söisin mielelläni myös intialaista ruokaa. En silti viitsi opetella laittamaan sitäkään ainakaan vielä, koska saisin syödä sen yksin.
7. Viimeksi söin intialaista ruokaa Irlannissa, jonne pitää päästä toistekin.
Siinähän sitä! Parhaiden bloggaajien valikointi onkin vaikeaa, koska en ole pahemmin seurannut blogeja viime aikoina. Ikiliikkuja itse olisi muuten ehdottomasti joukossa, mutta olisi toisaalta ikävä temppu panna hänet taas valitsemaan 15 parasta bloggaajaa. Ratkaisen asian antamalla Ikiliikkujalle kunniamaininnan :-)
Lisäilen tähän lähiaikoina ne bloggaajat, joille haluan kierrättää palkinnon...
torstai 3. toukokuuta 2012
Kaasua, komisaario Katja!
Herttileeri, että aika on kulunut vikkelään! Vielä jokin aika sitten mielessä oli suunnitelma jos toinenkin, mutta ne ovat hiljalleen karisseet matkan varrelle. Jostain syystä viime aikoina on tullut keskityttyä zumbaan ja nimenomaan omiin tunteihin...
Aikomuksena oli tosiaan mennä Ponnenjärvi Non Stopiin 18.5., mutta olen yrittänyt säästellä jalkojani kaiken zumbaamisen lomassa enkä ole käynyt juoksulenkillä herran aikoihin. Pohkeet ovat muutenkin lujilla. Näin ollen ei taida olla mitään mieltä matkustaa monen sadan kilsan päähän, vaikka se niin kivaa olisikin. Samasta syystä jätän Peurunkapatikan suosiolla väliin, vaikka siitäkin haaveilin pitkään, eikä saman viikonlopun Salpaus-Rogaining ole yhtään sen paremmin tämän kevään ohjelmistossa. Ehkä ensi vuonna sitten.
Suoraan sanoen hiukan hirvittää, kuinka syksyn KiipFitin käy. Mulla ja miehellähän on viime vuoden osallistumismaksut vielä sisällä, mutta vähän mietityttää kuinka tässä ehtii käydä juoksulenkillä ja zumbata rikkomatta jalkojaan. Kaiken lisäksi Armaani osallistuu paria viikkoa ennen KiipFitiä rogaining-kisoihin, joissa hilppaisee satakunta kilometriä maastossa vuorokauden aikana. Sattumoisin musta tuntuu, ettei hän osallistu heti perään maastopuolikkaalle. On sitä rogaining-kisojen jälkeistä hassukävelyä sen verran nähty. Alun perin ajatuksena oli, että KiipFit olisi ollut hänelle valmistavana kisana, mutta sitäpä siirrettiinkin tänä vuonna puolitoista kuukautta eteenpäin. Meinaa heittäytyä hankalaksi taas tämäkin, mutta eiköhän sitä jotain keksitä. Lähteekö joku seuraksi?
Kilometrikisaan sentään osallistun tänäkin kesänä. Toivottavasti saldo tällä kertaa nousee yli viimevuotisen 130 kilsan! Se oli hiukan nolo tulos, mutta olihan mulla erittäin hyvä syy jättää leikki kesken.
Elämä on siis ollut viime aikoina oikein zumbaisaa. Yksi ilta viikossa menee siihen, että käväisen ohjaamassa zumbatunnin tai pari. Huhtikuun puolivälissä kävin pitkään odotetun B2-kurssin, ja viime viikonloppuna oli vuorossa ZIN Jam -sessio, jossa ohjaajana toimi ZJ Maija Grace. Tilaisuus oli todella loistava - kolmen tunnin aikana käytiin läpi neljä uutta koreografiaa, joista saatiin nuotit kotiin. Lisäksi oli varattu aikaa keskustelulle asioista, joita ohjaajille tulee eteen. Suosittelen!
ZIN Jameja on tulossa Seinäjoelle 19.5, Turkuun 27.5. ja Vaasaan 9.6., jos en ihan väärin muista. Kaikissa on varmaankin sama hinta eli 30 dollaria. Vaasan jamit ohjaa Anssi Heikkilä, muut Maija Grace. Pitäisiköhän mennä Vaasaan...
Aikomuksena oli tosiaan mennä Ponnenjärvi Non Stopiin 18.5., mutta olen yrittänyt säästellä jalkojani kaiken zumbaamisen lomassa enkä ole käynyt juoksulenkillä herran aikoihin. Pohkeet ovat muutenkin lujilla. Näin ollen ei taida olla mitään mieltä matkustaa monen sadan kilsan päähän, vaikka se niin kivaa olisikin. Samasta syystä jätän Peurunkapatikan suosiolla väliin, vaikka siitäkin haaveilin pitkään, eikä saman viikonlopun Salpaus-Rogaining ole yhtään sen paremmin tämän kevään ohjelmistossa. Ehkä ensi vuonna sitten.
Suoraan sanoen hiukan hirvittää, kuinka syksyn KiipFitin käy. Mulla ja miehellähän on viime vuoden osallistumismaksut vielä sisällä, mutta vähän mietityttää kuinka tässä ehtii käydä juoksulenkillä ja zumbata rikkomatta jalkojaan. Kaiken lisäksi Armaani osallistuu paria viikkoa ennen KiipFitiä rogaining-kisoihin, joissa hilppaisee satakunta kilometriä maastossa vuorokauden aikana. Sattumoisin musta tuntuu, ettei hän osallistu heti perään maastopuolikkaalle. On sitä rogaining-kisojen jälkeistä hassukävelyä sen verran nähty. Alun perin ajatuksena oli, että KiipFit olisi ollut hänelle valmistavana kisana, mutta sitäpä siirrettiinkin tänä vuonna puolitoista kuukautta eteenpäin. Meinaa heittäytyä hankalaksi taas tämäkin, mutta eiköhän sitä jotain keksitä. Lähteekö joku seuraksi?
Kilometrikisaan sentään osallistun tänäkin kesänä. Toivottavasti saldo tällä kertaa nousee yli viimevuotisen 130 kilsan! Se oli hiukan nolo tulos, mutta olihan mulla erittäin hyvä syy jättää leikki kesken.
Elämä on siis ollut viime aikoina oikein zumbaisaa. Yksi ilta viikossa menee siihen, että käväisen ohjaamassa zumbatunnin tai pari. Huhtikuun puolivälissä kävin pitkään odotetun B2-kurssin, ja viime viikonloppuna oli vuorossa ZIN Jam -sessio, jossa ohjaajana toimi ZJ Maija Grace. Tilaisuus oli todella loistava - kolmen tunnin aikana käytiin läpi neljä uutta koreografiaa, joista saatiin nuotit kotiin. Lisäksi oli varattu aikaa keskustelulle asioista, joita ohjaajille tulee eteen. Suosittelen!
 |
| Master Class ennen ZIN Jameja. Kuvan otti Liikuntakeskus Willan Saila. |
ZIN Jameja on tulossa Seinäjoelle 19.5, Turkuun 27.5. ja Vaasaan 9.6., jos en ihan väärin muista. Kaikissa on varmaankin sama hinta eli 30 dollaria. Vaasan jamit ohjaa Anssi Heikkilä, muut Maija Grace. Pitäisiköhän mennä Vaasaan...
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Puskaradiosta kuulin...
...että Ponnenjärvi NonStop 2012 järjestettäisiin tänä vuonna normaalilla paikallaan, eli helatorstain jälkeisenä perjantaina. Tänä vuonna siis 18.5. Juoksukalenteri ei tiedä asiasta mitään, mutta tämä lähde on tavallisesti asiasta perillä :-)
Saa nähdä lähdenkö tänä vuonna, lenkkeily ainakin on jäänyt luvattoman vähiin! Zumbannut olen sitten senkin edestä.
Saa nähdä lähdenkö tänä vuonna, lenkkeily ainakin on jäänyt luvattoman vähiin! Zumbannut olen sitten senkin edestä.
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Eka zumbatunti!
Eilen tuli taas uusi kokemus plakkariin, kun ohjasin ensimmäisen oikean zumbatuntini.
Koko juttu sai alkunsa uutenavuotena, kun olimme kavereiden luona juhlistamassa vuoden vaihtumista. Tuli siinä sitten puheeksi, että haluaisin harjoitella ohjaamista vaikka kavereiden kesken, kun vain olisi sopiva tila. No, kavereilla oli tiedossa paikallisen urheiluseuran liikuntasali, josta en ollut kuullutkaan. Asia jäi sillä erää hautumaan, koska leipätyö vei sillä haavaa niin paljon aikaa etten olisi kumminkaan ehtinyt rakennella tuntia saati harjoitella sitä.
Tammikuun lopulla soittelin seuraan ja kyselin tilasta vähän. Tarkoitus oli varata se ihan omaan käyttöön, mutta tulihan siinä sitten puhetta siitä mitä ajattelin siellä harrastaa. Sovimme, että käyn katsomassa tilaa ja puhutaan lisää sitten.
Meni useampi viikko, ennen kuin osuin katsomaan tilaa, joka näytti juuri sopivalta zumbaamiseen. Tilaa esitteli vanhempi mies, joka vetää seuran kuntonyrkkeilyä. Siinä jutustellessamme hän sitten kysäisi, milloin aion aloittaa tunnit. Sitä oli kuulemma kyselty kylällä jo kovasti! Kun löysin leukani lattialta, sain sanottua että ei nyt ihan ensi viikolla eikä vielä seuraavallakaan, kun meillä on talviloma. Ja että täytyy vähän miettiä, kun tosiaan ajattelin ihan vain kaveriporukan juttua... Lupasin palata asiaan. Seuraavana päivänä mulle soitettiin, että voisitko aloittaa jo ensi torstaina?
No, hmm. Harkitsin asiaa hetken aikaa, mutta päädyin kumminkin lykkäämään aloittamisen eiliselle. Hyvä niin! Kerkisin rustata tunnin, harjoitella koreografioita, harjoitella vähän ohjaamista peilin edessä, hoitaa Gramex- ja Teosto-asiat kuntoon, käydä varjoconventionissa ja saada palautetta (ja nähdä itseni videolla), käydä zumbatunneilla ja parannella paria asiaa joita en olisi ilman videota edes tajunnut ja ennen kaikkea jännittää pahimmat jännitykset pois.
Naistenpäivänä koitti se suuri päivä. Mulla on taipumusta jännittää joka asiaa, mutta tällä viikolla olen ollut yllättävän tyyni, eikä eilenkään tuntunut ollenkaan kamalalta. Pientä hyvää jännitystä tietysti oli ilmassa. Lähetin ilmoittautuneille tervetulotekstarin, keräsin kamat kassiin ja hankkiuduin paikalle. Alkajaisiksi oli pieni äänentoistollinen ongelma, jonka onneksi huomasin ennen tunnin alkua. Olin pannut levyn soimaan jo valmiiksi, ja se pomppi ja sytkytti ja ääni oli kerrassaan kamala. Vaan ei hätä ole tämän näköinen. Olin kotona vähän naureskellen pakannut reppuun tietokoneen kaiuttimet, jotka nyt kaivettiin esiin. Piuha kiinni puhelimeen, jossa oli treenien jäljiltä koko tunnin biisit soittolistalla, ja bileet pystyyn!
Totuuden nimissä täytyy sanoa, että tulihan siellä hiukan sohlattua, mutta fiilis oli hyvä ja enemmistö ilmoittautui saman tien seuraavalle kerralle. Kuparinen on nyt rikki, ja ensi kerralla tiedän taas paremmin mitä meinaan sanoa ja tehdä :-)
Koko juttu sai alkunsa uutenavuotena, kun olimme kavereiden luona juhlistamassa vuoden vaihtumista. Tuli siinä sitten puheeksi, että haluaisin harjoitella ohjaamista vaikka kavereiden kesken, kun vain olisi sopiva tila. No, kavereilla oli tiedossa paikallisen urheiluseuran liikuntasali, josta en ollut kuullutkaan. Asia jäi sillä erää hautumaan, koska leipätyö vei sillä haavaa niin paljon aikaa etten olisi kumminkaan ehtinyt rakennella tuntia saati harjoitella sitä.
Tammikuun lopulla soittelin seuraan ja kyselin tilasta vähän. Tarkoitus oli varata se ihan omaan käyttöön, mutta tulihan siinä sitten puhetta siitä mitä ajattelin siellä harrastaa. Sovimme, että käyn katsomassa tilaa ja puhutaan lisää sitten.
Meni useampi viikko, ennen kuin osuin katsomaan tilaa, joka näytti juuri sopivalta zumbaamiseen. Tilaa esitteli vanhempi mies, joka vetää seuran kuntonyrkkeilyä. Siinä jutustellessamme hän sitten kysäisi, milloin aion aloittaa tunnit. Sitä oli kuulemma kyselty kylällä jo kovasti! Kun löysin leukani lattialta, sain sanottua että ei nyt ihan ensi viikolla eikä vielä seuraavallakaan, kun meillä on talviloma. Ja että täytyy vähän miettiä, kun tosiaan ajattelin ihan vain kaveriporukan juttua... Lupasin palata asiaan. Seuraavana päivänä mulle soitettiin, että voisitko aloittaa jo ensi torstaina?
No, hmm. Harkitsin asiaa hetken aikaa, mutta päädyin kumminkin lykkäämään aloittamisen eiliselle. Hyvä niin! Kerkisin rustata tunnin, harjoitella koreografioita, harjoitella vähän ohjaamista peilin edessä, hoitaa Gramex- ja Teosto-asiat kuntoon, käydä varjoconventionissa ja saada palautetta (ja nähdä itseni videolla), käydä zumbatunneilla ja parannella paria asiaa joita en olisi ilman videota edes tajunnut ja ennen kaikkea jännittää pahimmat jännitykset pois.
Naistenpäivänä koitti se suuri päivä. Mulla on taipumusta jännittää joka asiaa, mutta tällä viikolla olen ollut yllättävän tyyni, eikä eilenkään tuntunut ollenkaan kamalalta. Pientä hyvää jännitystä tietysti oli ilmassa. Lähetin ilmoittautuneille tervetulotekstarin, keräsin kamat kassiin ja hankkiuduin paikalle. Alkajaisiksi oli pieni äänentoistollinen ongelma, jonka onneksi huomasin ennen tunnin alkua. Olin pannut levyn soimaan jo valmiiksi, ja se pomppi ja sytkytti ja ääni oli kerrassaan kamala. Vaan ei hätä ole tämän näköinen. Olin kotona vähän naureskellen pakannut reppuun tietokoneen kaiuttimet, jotka nyt kaivettiin esiin. Piuha kiinni puhelimeen, jossa oli treenien jäljiltä koko tunnin biisit soittolistalla, ja bileet pystyyn!
Totuuden nimissä täytyy sanoa, että tulihan siellä hiukan sohlattua, mutta fiilis oli hyvä ja enemmistö ilmoittautui saman tien seuraavalle kerralle. Kuparinen on nyt rikki, ja ensi kerralla tiedän taas paremmin mitä meinaan sanoa ja tehdä :-)
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Zumba-varjobileet
Vähän toista viikkoa sitten Lontoossa järjestettiin Euroopan ensimmäinen Zumba Conference. Joku tutuista zumbaohjaajista heitti jo syksyllä vitsinä, että järjestetään varjoconvention niille, jotka eivät sattumalta ole lähdössä Lontooseen. Tuumasta toimeen ja bileet pystyyn! Kolmipäiväisten kekkereiden sijaan riitti yksi lauantaipäivä. Säännöt olivat samat kuin aikaisemmissakin ZIN-kokoontumisissa, eli jokainen paikalle tullut toi mukanaan evästä ja janojuomaa nyyttäripöytään sekä pari mielikoreografiaansa, jotka -köh- kuvattaisiin.
Viimeinen kohta sai mut repimään tukkaani jo ennen joulua. Koreoissa piti olla edes jotain omaa, eikä mulla ollut oikein mitään, mihin olisin ollut tyytyväinen. Yhtenä aamuna sitten heräsin oivallukseen, että tässähän on mulle biisi! Koreografiakin syntyi saman tien, ja sitä sitten treenasin olohuoneessa ja olin oikein tyytyväinen. Samalla sain valmiiksi toisen koreografian, joka oli junnannut pitkään paikallaan, ja niin viemiset olivatkin kasassa suit sait sukkelaan.
Toinen juttu on sitten se, että kameran edessä ketkuttelu kauhistutti mua etukäteen. Nuorempana en pahemmin kainostellut kuvaamista, mutta moni asia on sittemmin muuttunut. Paikan päällä selvisi kuitenkin, että videot tulee vain osallistujien omaan käyttöön. Niinpä ajatus ei vaivannut läheskään niin paljon enää sitten, kun tuli mun ohjausvuoroni. Omasta mielestäni olin siinä vaiheessa hyvinkin rento, mutta videolla näytän jostain syystä kumminkin siltä kuin olisin syönyt sitruunan... Ja ehkä jotain muutakin pientä, kuten aivan pikkuriikkisen villisian.
No, mutta joka tapauksessa mun Hanoi Rocks -koreoni sai kehuja. Ohjaaminenkin tuntui ihan erilaiselta kuin alkukesän ZIN-kekkereissä, joissa homma ei mennyt ihan putkeen. Ja kun näkee itsensä videolta niin huomaa, missä on petraamisen paikka. Ihan hyvä kokemus siis, ja aina on ihana nähdä muita ohjaajia!
Viimeinen kohta sai mut repimään tukkaani jo ennen joulua. Koreoissa piti olla edes jotain omaa, eikä mulla ollut oikein mitään, mihin olisin ollut tyytyväinen. Yhtenä aamuna sitten heräsin oivallukseen, että tässähän on mulle biisi! Koreografiakin syntyi saman tien, ja sitä sitten treenasin olohuoneessa ja olin oikein tyytyväinen. Samalla sain valmiiksi toisen koreografian, joka oli junnannut pitkään paikallaan, ja niin viemiset olivatkin kasassa suit sait sukkelaan.
Toinen juttu on sitten se, että kameran edessä ketkuttelu kauhistutti mua etukäteen. Nuorempana en pahemmin kainostellut kuvaamista, mutta moni asia on sittemmin muuttunut. Paikan päällä selvisi kuitenkin, että videot tulee vain osallistujien omaan käyttöön. Niinpä ajatus ei vaivannut läheskään niin paljon enää sitten, kun tuli mun ohjausvuoroni. Omasta mielestäni olin siinä vaiheessa hyvinkin rento, mutta videolla näytän jostain syystä kumminkin siltä kuin olisin syönyt sitruunan... Ja ehkä jotain muutakin pientä, kuten aivan pikkuriikkisen villisian.
No, mutta joka tapauksessa mun Hanoi Rocks -koreoni sai kehuja. Ohjaaminenkin tuntui ihan erilaiselta kuin alkukesän ZIN-kekkereissä, joissa homma ei mennyt ihan putkeen. Ja kun näkee itsensä videolta niin huomaa, missä on petraamisen paikka. Ihan hyvä kokemus siis, ja aina on ihana nähdä muita ohjaajia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)