Neulatyyny kurkussa

Kerkisin jo kovasti iloita, kun pääsin viime viikolla kuntosalille ja lenkille – olen ollut vähän nuhainen ja siksi käynyt lähinnä vain pilateksessa ja joogassa, missä ei pulssi nouse heti ties minne. Zumbassa olen ollut viimeksi kaksi viikkoa sitten, viime viikon kahvakuula pidettiin sisällä pakkasen takia. Muuten en ehkä olisi mennyt siihenkään.

Viime viikon loppupuolella olo oli kuitenkin jo sen verran parempi, että tunsin voivani lähteä lenkkeilemään. Mikäs sen mukavampaa, semminkin kun 30 viikon juoksuohjelman oli määrä alkaa tiistaina. Keskiviikosta maanantaihin kävin lenkillä ja salilla ja nautin olostani. Onneksi tein tiistain juoksutreenin maanantaina salilla, kun tiesin meneväni tiistaina Helsinkiin ja tekeväni siellä pitkän työpäivän...

Tiistain työpäivän päätteeksi lähdin kävelemään asemalle. Sattumoisin samoihin aikoihin alkoi sataa isoja, märkiä lumihiutaleita, ja mulla oli päälläni villakangastakki. Puolitoista kilsaa käveltyäni olin kuin lumiukko. Laiturilla katoksen alla riisuin kyllä takkini ja lakkini ja kopistelin ne puhtaaksi lumesta, mutta ne olivat likomärät, niin kuin farkutkin. Juna tuli onneksi ajoissa, mutta kylmä sielläkin oli istua märissä vaatteissa. Omalta asemalta sain vielä tallustaa kilometrin matkan kotiin, missä ensi töikseni ”nautin” kuuman totin. Lämmittihän se, muttei sekään ihmeitä tee.

Parin tunnin päästä otin buranan ja painuin pehkuihin, mutta yöllä lämpö heitteli vähän sinne sun tänne. Niinpä sitten soitin keskiviikkona kuntokeskukseen ja peruin varaukseni zumbatunnille, jota olin jo ehtinyt odottaa...

Ei voi mitään! Nyt pitää vain malttaa odottaa, että neulatyyny häipyy kurkusta ja paineen tunne korvista. Ei tee mieli pitkittää sairastelua eikä saada mitään jälkitauteja, vaikka hinku liikkua on kyllä kova.  Lauantaina oli puhe käydä kävelemässä ystävän kanssa, ehkä me kävellään sitten hitaasti ja vähän aiottua lyhyempi lenkki...