Työviikko vyöryi käyntiin sellaisella voimalla, että oksat pois. Vasta keskiviikkona muistin, että mähän olin varannut paikan maanantain zumbaan. Enhän minä siellä ollut. Enkä ollut torstain joogassakaan, mutta se kyllä johtui hetkellisestä tympääntymisestä koko hommaan. Sekä siitä, että olin töiden tuskassa ahtanut naamaani suklaata enemmän kuin laki sallii, mutta siitä ei nyt puhuta täällä sen enempää. Viikon ensimmäinen oikea liikuntahetki oli vasta eilen, kun marssin kuntosalille. Enpä olekaan siellä pyörähtänyt kahteen viikkoon.
Varsinkin torstaina tuntui siltä, etten ikinä enää pääse ylös työtuolista, liikkumisesta nyt puhumattakaan. Maha tuntui lepäilevän polvilla ja olo oli muutenkin turvonnut ja raihnainen. Sen takia yllätyinkin myönteisesti, kun jaksoin tehdä saliohjelman läpi vaikeuksitta. Olin jo ehtinyt kehitellä jos jonkinlaisia kauhukuvia siitä miten kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta, mutta ei tuntunut. Se piristi kummasti!
Tänään sitten kävimme siippani kanssa hiihtelemässä. Mies oli kyllä vähän sitä mieltä, ettei 17 asteen pakkanen ole oikein hiihtokeli, mutta mä halusin kumminkin ladulle tänään. Sääennuste lupasi huomiseksi inhimillisempää lämpötilaa mutta pilvistä, ja mä halusin nähdä taivasta :-)
Jälleen siis heitimme sukset auton perään ja ajoimme ne muutamat kilometrit ladun varteen (mikä edelleenkin tuntuu vähän tylsältä, mutta minkäs teet), panimme sukset jalkaan, ja töks. Töks. Töks. Suksen pahalaiset eivät luistaneet, eivät sitten yhtään. Ilmeisesti pitoteipit eivät pidä pakkasesta, sillä armaani sujutteli suksillaan tyylikkäästi, ilman pitoteippejä. Taikka sitten se vika löytyi suksien päältä. Joka tapauksessa sää oli kaunis ja hiihtämään oli tultu, joten hiihtelimme hiljaista vauhtia nelisen kilometriä. Luistoakin löytyi vähitellen sen verran, että liu'ut pitenivät puolen askelen mittaisista puolentoista askeleen mittaisiksi... Kylmä ei ainakaan päässyt tulemaan! Enkä tällä kertaa edes käynyt naamallani ladulla. Kyllä se siitä.
Huomenna voisikin sitten taas käväistä salilla, eikä uusi hiihtolenkkikään ole ihan mahdoton ajatus. Mä olen päättänyt opetella hiihtämään tänä talvena, kun vain lunta piisaa ja sopivasti pakkasta. Ehkä jo ensi vuonna uskaltaisi taas kokeilla laskettelua! Lähes tasamaan kasvattina sitä ei ole tullut harrastettua kuin kerran: Lukioaikana tehtiin liikuntapäiväreissu Lapuan Simpsiölle. Opettajille ei tullut mieleenkään, että joku voisi olla siellä ekan kerran elämässään... Onneksi pari luokkakaveria tajusi muutaman hurjahkon syöksyn nähtyään, että mut voisi opettaa vaikka kääntymään ja hidastamaan vauhtia, ennen kuin tapahtuu kauheita :-)
No, mutta laskettelu on sitten ensi talven asia. Ehkä. Kun nyt ensin totuttelen siihen, miltä normisukset tuntuvat jalassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti