perjantai 25. kesäkuuta 2010

Viisi viikkoa aikaa

Tässä vaiheessa mun ei varmaan enää kannattaisi hirveästi lueskella ohjeita siitä, miten olisi pitänyt treenata puolikasta varten. Tein sen kumminkin ja jäin ihmettelemään, miksei kukaan vieläkään ole keksinyt aikakonetta. Mulla olisi sille paljon käyttöä. Siltä tuntuu ainakin nyt!

Ehkä tämä hetkellinen uskonpuute johtuu siitä, että mulla oli parin viikon pakollinen lenkkitauko sairastelun takia. Nyt tajuan, miten vähän aikaa tapahtumaan on jäljellä ja kuinka vähän olen omasta mielestäni tehnyt. Tässä vaiheessa ei oikein kannata ruveta tempoilemaan mitään ylimääräistä.

Todellisuudessa lenkkikertoja on kevätpuolella kuitenkin ollut 3 - 5 viikossa, eli sinänsä ihan tarpeeksi. Kevään pisin lenkki on ollut 18 kilsaa, eli maaliin kyllä päästään. Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä! Olen koko ajan sanonut kaikille, ettei mun ole pakko juosta yhtään askelta, jos ei siltä tunnu. Nyt hiukan harmittaa: Olisin yhtä hyvin voinut hyvin treenailla juoksua vähän tavoitteellisemmin sen sijaan että olen kävellä läpsyttänyt sauvojen kanssa. Keskivartalon lihaksistoakin olisi voinut kohentaa, ja sen sellaista. Eihän se aivan mahdotonta ole vieläkään, mutta ei tässä enää ihmeitä saada aikaan. Sen sijaan panikoimalla voi saada aikaan paljonkin vahinkoa...

Täytyy nyt vain pitää kirkkaana mielessä alkuperäinen ajatukseni, että maaliin pääsy on tärkeintä. Ajasta tai juostusta matkasta viis. Parannetaan tulosta sitten ensi vuonna, jos siltä tuntuu. Itseänihän varten minä tätä teen :-)

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Nyt on tilanne tämä

Viime elokuussa päätin, että osallistun tänä kesänä puolimaratonille. Valmistautumisaikaa oli siinä vaiheessa yllin kyllin, mikä olikin tarpeen. Liki nelikymppisen, reippaasti ylipainoisen naisen ei pidä lähteä soitellen sotaan. Olin kyllä lenkkeillyt kävellen koko kesän, mutta juokseminen kävi liikaa luiden päälle. Päätin siis harjoitella määrätietoisesti tulevaa koitosta varten. Mutta kuinkas siinä oikein kävikään?

Aloitin harjoittelun pidentämällä kävelylenkkejä ja parantamalla vauhtia sauvojen avulla. Syksyllä tein pisimmillään 17 kilometrin lenkkejä ja hölköttelin osan matkasta. Kaikki oli siis hyvin...kunnes jalkaterään alkoi koskea ihan järjettömästi. Kävelylenkkareissani olivat kilometrit tulleet täyteen, ja juokseminen oli viimeinen pisara. Lepuutin siis jalkaa pari kuukautta ja käytin ajan hyväksi kertomalla aikeistani tutuille ja tuntemattomille. Ostin myös Kirsi Valastin Naisen juoksukirjan. Selitin itselleni, että henkinen valmentautuminen on puoli suoritusta... Uimahallissa tuli sentään käytyä kerran viikossa.

Tammikuussa aloin taas lenkkeillä varovasti ja juoksentelin lyhyitä pätkiä. Syksyllä hiljalleen aloittamani kotizumba oli tehnyt tehtävänsä, eikä juokseminen tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin kesällä. Osansa oli varmasti myös uusilla lenkkareilla. Juoksuosuudet pitenivät hiljalleen.

Kun kelit alkoivat olla liukkaita, lenkkeilyyn tuli tauko. Innostuin zumbasta niin, että pompin olkkarin lattialla viitenä kuutena päivänä viikossa. Lisäksi hankin sukset ja kävin hiihtelemässä ensimmäisen kerran yli 20 vuoteen, ja vielä vapaaehtoisesti!

Kevään koittaessa aloin taas sauvakävellä vaihtelevan pituisia lenkkejä. Välillä otan sauvat toiseen käteen ja juoksen pätkän matkaa ihan huvikseni. Puolimaraton häämöttää heinäkuun lopussa, ja tällä erää tärkein tavoitteeni on päästä maaliin. Ainahan voi petrata ensi vuonna. Nyt haluan vain näyttää itselleni (ja vähän muillekin), että pystyn siihen.

Ja minähän pystyn!