lauantai 26. helmikuuta 2011

Tunnustus

Outi antoi mulle tämmöisen tunnustuksen:

Kiitos kaunis! Tunnustus ei kuitenkaan tule ihan ilmaiseksi, vaan siihen liittyy kysymyksiä...

Milloin aloitit blogisi?
Kesäkuussa 2010.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoitan siitä, millaista on repäistä itsensä liikkeelle, kun elämä on monta vuotta pyörinyt työn ja perheen ympärillä ja kunto rapistunut pohjalukemiin. Äidille on tehnyt monellakin tavalla hyvää lähteä lenkille!
Matkan varrella on ollut ja tulee uusia elämyksiä, takapakkeja, innostumista ja kyllästymistä...
Kirjoittelen jonkin verran myös liikuntaan muuten liittyvistä asioista, esimerkiksi lenkkipukeutumisesta tai syömisestä.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Ainakin toivon, että mulla on "oma ääni", joka kannustaisi muitakin :-)
Jokainen blogi on omannäköisensä, siksi tähän on vähän vaikea vastata.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Olin miettinyt asiaa jo jonkin aikaa ja puntaroin sitä toisella foorumilla. Tinttari sitten rohkaisi mua aloittamaan, ja siitä se lähti. Ajatus lähti siitä, että siihen asti lukemiani liikuntablogeja pitivät ns. tosiharrastajat, ja itse olin monesta asiasta pihalla kuin lintulauta. Olin kumminkin jo ilmoittautunut puolimaratoniin, ja jotenkin sitä jännitystä piti purkaa... Homman nimi on koko ajan ollut se, ettei ole pakko olla valmiiksi erinomainen. Riittää, että asettaa tavoitteen ja yrittää :-)

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Tällä haavaa sisältö tulee useimmiten siitä, mitä sattuu mielen päällä olemaan. Kirjoittaisin mieluusti useammin asiapitoisiakin postauksia, kuten kirja-arvosteluja ja rahkavertailun tyyppisiä juttuja. Mielessä on ollut kaikenlaista, mutta alituisessa aikapulassani yritän edes laitella linkkejä silloin tällöin :-)
Sivujen ulkoasuun pitäisi myös paneutua joskus ihan ajan kanssa. Selkeys on valttia, mutta liika on liikaa siinäkin :-)

Tehtävään kuuluu myös jakaa tunnustusta edelleen. Tunnustuksen saavat ainakin Höyhenakat, Teveronika, Kympin lenkilläEkstriimiä elämään ja Kukka Laakso. Lisää seuraa...

Valintoja, valintoja!

Takana on melko kiireinen työputki, joka vain voimistui, kun tietokone pimahti. Rauha hänen muistolleen. Uuden tietokoneen saaminen viivästyi monta päivää, mikä on freelancerille vähän ikävä juttu: Työt on saatava valmiiksi määräpäivään mennessä ja piste. Nyt on suurin kiire takana ja viikonloppu edessä, ja päätin miettiä hetkisen ajankäyttöä noin ylipäätään.

Kun nimittäin nääs.

Aikaa pitäisi olla
- töihin
- kodinhoitoon
- ruuanlaittoon
- lastenkasvatukseen
- parisuhteelle,

eikä välttämättä tässä järjestyksessä.

Sitten haluaisin
- lenkkeillä
- liikkua muutenkin
- ulkoilla muuten vain
- lukea
- kirjoittaa ja blogata
- tehdä käsitöitä
- olla ja oleilla.

Aika ei tunnu riittävän kunnolla mihinkään. Periaatteessa ei pitäisi valittaa, sillä kaikilla on käytettävissä se sama 24 tuntia vuorokaudessa, ja jokainen valitsee itse kuinka ne käyttää. Silti tämä alituinen valintojen tekeminen vähän väsyttää. Aikakone olisi kiva olemassa! Voisi elää samat hetket moneen kertaan ja tehdä kaiken mitä haluaa. Koska aikakonetta ei ole keksitty eikä ihminen pääse edes katsomaan millaisia vaikutuksia milläkin asialla olisi ollut tai on joskus tulevaisuudessa, ei auta kuin yrittää valita hyvin juuri nyt. Joka ikinen päivä.

Esimerkiksi. Mun normaali työpäiväni kestää sen seitsemän tuntia, jotka kuopus on hoidossa. Kuopuksen hoitopäivän jälkeen lapsi tahtoo yleensä ruokakauppaan, sitten laitetaan ruokaa. Illan mittaan on mahdollisuus liikuntaan, mutta se on sitten kotitöiltä pois... Ja töitäkin riittäisi usein illaksi. Silti se seitsemän tunnin hoitopäivä on parempi valinta kuin kymmentuntinen päivä, jonka oikeasti tarvitsisin. Nyt lapsi saa nukkua aamuisin vähän pitempään ja on hyväntuulinen iltaan asti. Eron huomaa niinä päivinä, kun lapsi menee hoitoon 1,5 tuntia aikaisemmin ja haetaan kotiin tuntia myöhemmin kuin yleensä. Miksi kiusaisin lasta ja itseäni sillä, että ilta menee väsyneenä ränkätessä, kun kerran voin valita?

Siivoamisesta taas olen sitä mieltä, etten ole ihan yksin aiheuttanut meillä vallitsevaa sekamelskaa, vaikka mulla onkin onneton taipumus laskea tavarat käsistäni ja jättää ne siihen :-) Tässä välissä on hyvä huomauttaa, että mies kyllä tekee vähintäänkin oman osansa kotitöistä. Silti kotona on sellainen kaaos, että huh huh. Siitä huolimatta mulle on tällä hetkellä tärkeämpää päästä liikkumaan kuin siivota. Ei se kaaos tunnissa tai puolikkaassa mihinkään karkaa, ja jos alan ajatella että joka paikan pitää olla ojennuksessa ennen liikuntahetkeä, niin en pääse ikinä ovesta ulos. Tuskin kukaan miettii kuolinvuoteellaan, että olisinpa siivonnut enemmän elämäni aikana.

Työssä tulevat kiireajat ovatkin sitten varsinainen ongelma. Mulla on tiettyjä sesonkiaikoja, jolloin töitä on yleensä paljon. Silloin liikunta tahtoo jäädä ensimmäisenä (heti siivoamisen jälkeen, siis). Nytkin on jääneet suunnittelemani venyttelyt ja keskikropan voimistelut tekemättä, vaikka ne eivät edes vie paljon aikaa!

Lisäksi liikunta vaikuttaa mulla suoraan syömisen säännöllisyyteen ja laatuun, joten sen poisjääminen mullistaa syömiset välittömästi. Tästä tämmöisestä olisi päästävä eroon. Olen kyllä huomannut, että liikunta auttaa jaksamaan töissä. Silti se tahtoo jäädä, jos työpäivän ja ruuanlaiton päätteeksi on tiedossa vielä muutama tunti koneella ennen nukkumaanmenoa. Tiedossa on sekin, että tauoton työnteko laskee työtehoa. Pää ei kerta kaikkiaan toimi, ja koneella kuluu entistä enemmän aikaa. Sitten sitä ollaankin pian piipussa kuin jenkkien joulupukki.

Täytyy siis keskittyä taas hetkeksi siihen, että saa osaset jonkinlaiseen tasapainoon.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Pakkanen paukkaa!

On sitten ilmoja pidellyt viime aikoina. Alan jo kallistua samalle kannalle kuin se kolumnisti, joka ehdotti kansallista talvilepoa tammi-helmikuun ajaksi. Havunneulasia en kyllä ajatellut syödä, mutta muuten vaipuminen talvilepoon voisi olla paikallaan :-)

Pakkasen lisäksi on koetellut hienoinen hoppu, jonka takia en ole käynyt salilla enkä ohjatuissa jumpissa, saati kirjoitellut tänne. Lenkillä olen käynyt viime sunnuntaina, keskiviikkona ja taas tänään sunnuntaina: joka kerran sama lenkki, joka kerran meni puolisen tuntia.

Viime sunnuntaina teki hyvää hölkötellä kahvakuulakurssin raskauttamat lihakset rennoiksi, mutta olin pukenut liikaa päälleni. Pakkasta oli liki 20 astetta, enkä osannut kuvitella että tuulipuku ja kaksi pitkähihaista aluskerrastoa olisivat niin tuskaisen kuuma asu. Keskiviikkona oli hyvä vaatetus, pitkä kerrasto, juoksupaita ja -housut sekä heijastinliivi, joka pitää sopivasti tuulta. Tänään asu oli muuten sama kuin viimeksi, mutta heijastinliivin jätin aurinkoisen päivän kunniaksi kotiin. Pitkävartiset sukat, pipo ja ohuet neulehanskat ovat vakiovaruste, mutta tänään hanskat olivat kämmenistä märät paljon ennen kuin olin kotona. Sinänsä kummallista, kun en pahemmin edes hengästynyt.
 
Juoksija-lehden sivuilla on juttua siitä, ettei pakkasella pitäisi rehkiä liikaa. Toisaalta uuden lehden kannessa julistetaan, että Kylmyys nostaa kuntoa! Itse jutussa neuvotaan tekemään lyhyitä lenkkejä ja yhdistämään niihin muita harjoituksia. Kylmässä harjoittelu kuulemma lisää lämmönsietokykyä ja parantaa sydämen pumppaustehoa. Lisäksi kylmyys karaisee ja rentouttaa, ja kenkäkin pitää hyvin :-)

Itseään pitää silti kuunnella ja malttaa kääntyä kotiin, jos tuntuu liian kylmältä. Muuten käy kuin sille talitintille, joka makasi keskiviikkona maassa. Oli raukka kai kuollut kylmään. Nostin sivuun, ettei kukaan tallaa päälle.

Sen olen itsekin huomannut, että kylmään kyllä tottuu. Mun pakkasraja kulkee nykyään jossain 17 tai 18 asteen paikkeilla. Viime vuonna tein pari lenkkiä -18 asteessa, ja kyllä piti pukea kamalasti päälle. Nyt pärjään ihan hyvin niillä kerroksilla, joita käytin jo ennen lumen tuloa. Sitä olen tässä vähän miettinyt, että mitä kummaa puen lenkille sitten kesähelteillä. Bikinitkö?

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Flower Power - kukkaisvoimailua

Eilen aamulla heräsin olkapää kipeänä. Loukkasin sen pahasti pari vuotta sitten ja meni puoli vuotta, että sain sen kuntoon. Sen jälkeen se ei ole vaivannut - ennen kuin eilen. Lähdin silti Tampereelle ajatellen, että teen sen minkä pystyn enkä tee vasemmalla mitään, jos siltä tuntuu.

Hervantaan saavuin tapani mukaan erittäin hyvissä ajoin. Tällä kertaa ajoissa olemiseen vaikuttivat sekä VR, jonka ainoa mulle sopiva yhteys oli Tampereella 11.22, ja TKL, jonka bussi osui sattumalta pysäkille samaan aikaan kuin minäkin. Ainoa tenkkapoo meinasi tulla perillä, kun en ensin tiennyt, mihin tiilirakennuksista pitäisi mennä. Kysyvä ei tieltä eksy, ja kiertelin rakennusta uteliaisuuksissani vähän enemmänkin. Yläkerrassa näkyi olevan meneillään lukkopainikisat, muuten oli autiota ja tyhjää.

Vähitellen paikalle alkoi valua väkeä, ja Kukkakin ilmaantui paikalle. Sali oli täynnä tosi urheilullisen näköistä porukkaa, joista suuri osa ilmeisesti treenaa K4 Centerissä ja tunsivat toisensa jo ennestään.

Haimme sitten 4- ja 8-kiloiset kuulat. Molemmat olivat tavallista mallia, mutta vaihdoin kasin kisamallin kuulaan, kun Kukka vihjaisi siitä mahdollisuudesta. Sitä oli ihan erilaista käsitellä kuin normaalia pientä moukuraa, joka hakkaa ranteet mustiksi. Ihastuin heti!

Koulutus eteni siihen malliin, että Kukka näytti liikkeen monista suunnista ja kertoi miksi tekee sen tietyllä tavalla ja mikä liikkeessä on tärkeää. Sitten teimme samaa liikettä itse, ja Kukka kierteli korjaamassa ja neuvomassa, kun näki korjattavaa. Sitten käytiin läpi seuraava liike, palattiin edelliseen liikkeeseen, tehtiin sarjoja, otettiin uusi liike, kerrattiin taas. Koko ajan oli tietty helppouden tai hallinnan tunne, koska jokainen teki toistoja omaan tahtiinsa tietyn ajan sisällä. Oman kuntokeskuksen kahvakuulajumpassa on ollut sellainen "jaksaa, jaksaa!" -meininki, joka eilen puuttui kokonaan. Sen sijaan olo oli koko ajan tosi rento ja hyvä, kun Kukka kertoi kaikenlaista asiaan liittyvää ja unohti katsoa kelloa :-)

Sain kurssista tosi paljon irti! Tekniikka parani, löysin kunnon asennot ja nyt tuntuu siltä että nostelen kuulaa mieluummin omin päin kuin tuolla jumppatunnilla. Olkapääkin vertyi kummasti, kun tein liikkeitä nelosen kuulalla vähän kuulostellen. Hiki tuli ja hyvä mieli :-)

Nyt on ranteissa paukurat ja selkäpuolella tuntuu, että jotain on tehty, mutta kaiken kaikkiaan olo on tosi hyvä. Onneksi pääsin ja menin mukaan :-)

perjantai 11. helmikuuta 2011

Evästä reppuun

Huomenna on Suuri päivä. Matkaan Tampereelle, hankkiudun Hervantaan ja kuulailen siellä muutaman tunnin. Tänään vasta pälkähti päähäni, että ehkä jotain evästäkin pitäisi hankkia. Mutta mitä? Lähden sen verran ajoissa liikenteeseen, etten ehdi syödä kunnon ruokaa, ellen sitten nauti perunaa ja kastiketta heti aamiaiseksi. Niitä nimittäin jäi iltaruualta tänään. Tampereelle päästyä ei enää kannata syödä kovin raskaasti, ettei tule huono olo sitten kuulaillessa. Otan siis mukaan voileivän ja mehua tai mustikkasoppapurkin. Ja mitäs ihmettä söisin heti treenin päälle? No rahkaa :-)

Voisin tietysti kähveltää armaani varastoista hiilarijauhetta, energiageeliä tai proteiinipatukoita, mutta... Jokin siinä ajatuksessa tökkii, ehkäpä se etten ole urheilija. Eivätpä ne toisaalta paljon paina, vaikka ottaisikin niitä mukaan kaiken varalta. Hiilarijauheenkin voi panna pulloon ja lisätä vettä sekaan vasta perillä.

Sattumoisin uudessa Kunto Plusissa oli monen sivun juttu aiheesta. Juttu on ihan hyvä, siinä neuvotaan mitä kannattaa syödä ja juoda ennen treeniä, sen aikana tai sen jälkeen. Yli tunnin kestäviin treeneihin on omat tankkausohjeensa, ja erilaisia täsmätuotteitakin vertaillaan.

Periaatteessa tämän ei siis pitäisi olla mikään ylitsepääsemätön kysymys. Mulla sekoittaa ajatuksia tuo matkanteko kaikkine myöhästymismahdollisuuksineen ja se, etten yhtään tiedä kuinka raskas päivä huomisesta tulee. Sekä tietysti se, että kurssi kestää kolme tuntia. Verrataanpa sitä sitten näihin muihin monen tunnin rykäyksiin, joita on viime aikoina tullut harrastettua. Marraskuisen Zuper Zumban aikana tulin tankanneeksi vähän huonosti ja sen jälkeen söin vasta parin tunnin päästä kotona, ja illalla olikin sitten kiljuva nälkä. KiipFitissä tankkaus kisan aikana sujui ihan hyvin, silloin join enimmäkseen vettä, pari kertaa urheilujuomaa ja tyhjensin matkan aikana pussillisen geeliä. Lisäksi söin jossain välissä banaanipuolikkaan ja napsin kourallisen rusinoita, joita oli tarjolla tankkausasemalla jossain puolenvälin jälkeen. Tällä kertaa voi olla viisainta jättää rusinat väliin...

Saa nähdä! Ehkäpä tästä selvitään hengissä jollain tavalla :-)

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Saunalenkki

Tässä joku aika sitten soitin isälleni, ja puhuimme taas kerran lenkkeilystä. Pitkään ja hartaasti, niin kuin aina - isä on tukenut lenkkeilyharrastustani mielellään, kun on itsekin juossut vuosikaudet. Oli siinä puhetta KiipFitistä ja Ponnenjärvi NonStopista, josta kirjoitin hiljakkoin. Isä kertoi vähän niinkuin ohimennen myös juosseensa huvikseen puolimaratonin. Ihan hissukseen, kuulemma. Aikaan 2:06.

Vai sillä tavalla. Hmm.

Tulipa siinä sitten mieleen, että voisihan sitä itsekin vähän testata tämänhetkistä kuntoaan. Mun pisimmät lenkit on olleet noin 5 kilsan mittaisia, ja se tuntuu aika vähältä. Lenkkipolku on nyt hiihtolatuna, joten sitä on sitten tahkottu vesitornin lenkkiä. Siitä tulee vajaat neljä kilsaa, mutta jos vesitornin silmukan kiertää kahteen kertaan, saadaan jo melkein viisi kilometriä. Jotain vaihtelua kaipaa hän, rouva on hyvä vaan.

Niin sitten tänään, kun sää oli mitä mainioin ja nuorimmainen mummolassa, suunnittelin aamupäivällä lenkille lähtöä. Onneksi suunnittelin ääneen! Armaani aikoi juosta illansuussa mummolaan ja ehdotti, että voisin lähteä mukaan. Viime keväänä taitoin tuon vajaan peninkulman sauvakävellen, nyt voisin lähteä edeltä ja kävellä välillä. Mikäpä siinä! Mieheni soitti isälleen ja kutsui meidät mitä ystävällisimmin mummolaan saunomaan.

Vähän ennen auringonlaskua virittelin sykemittarin, verryttelin vähän ja lähdin matkaan vaihtovaatteet repussa. Kävelin alkuun viitisen minuuttia, mutta pohkeissa alkoi taas painaa heti, kun lähdin hölköttelemään. Venyttelin hetken, jatkoin juoksemista, venyttelin taas. Kävelin välillä pari minuuttia. Jonkin ajan päästä jalat alkoivat tuntua paremmilta ja hölkkääminen hauskemmalta. Välillä vilkaisin sykemittaria, joka pysytteli kiltisti 160:n liepeillä. Ihan niin kuin olin suunnitellutkin.

Hölkätessäni ihailin maisemia. Oli uskomattoman upeaa, kun toisella puolellani aurinko laski metsikön taakse ja kajasti puiden välistä, kun taas tien toisella puolella usva kohosi lumiselta pellolta, ja metsä sinersi... Ohut kuunsirppi oli kaunis!

Vastaan ei tullut paljonkaan väkeä, mitä nyt yksi ratsukko taluttajineen. Kun olin päässyt matkan puoliväliin, aloin vilkuilla taakseni. Ukkokullastani ei näkynyt merkkiäkään. Jonkin aikaa huvittelin päättämällä etukäteen paikkoja, johon yrittäisin ehtiä samalla tasaisella vauhdilla ennen miestä, mutta kyllästyin sitten siihenkin. Siinä vaiheessa Brad Paisley alkoi laulaa korvamatojukeboksissa. Brad pitikin vauhdin tasaisena loppumatkan, kun biisi kulki ehkä vähän todellista nopeampana ja isku tuli aina samalle jalalle. En kyllä olisi ensimmäisenä ajatellut tätä kappaletta juoksubiisiksi, jos mulla olisi joku musiikkivempele käytössä, mutta hyvin toimi ainakin tällä kertaa.

Loppujen lopuksi armaani ei saanut mua kiinni koko matkan aikana, koska oli päässyt lähtemään vähän odotettua myöhemmin. Sykkeet pysyivät kurissa, keskisyke oli 158 ja korkein syke 170. Itse en tuollaista lukemaa nähnyt, mutta se ehkä kohtaaminen hevosen kanssa oli niin sykähdyttävä. Matkan alkupuolen kävelyosuudet ja venyttelypysähdykset tekivät yhteensä noin 15 minsaa, puolivälin jälkeen ei tarvinnut kävellä enää ollenkaan. Aikaa kului 1:18 - vauhti ei varsinaisesti päätä huimannut mutta tarkoitus olikin tehdä pitkänpuoleinen, kohtuuvauhtinen lenkki. Hiki tuli, mutta oikeastaan ei edes hengästyttänyt. Tuntui kuin olisin voinut juosta pitempäänkin...

Ihan olen tyytyväinen :-)

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Helmikuun suunnitelmat

Tammikuu meni että vilahti, enkä sitten kehittänyt mitään huikeaa sen Zuper Zumban korvikkeeksi. En kumminkaan ota siitä pulttia, koska kerkisin verestää kahtakin lajia, joita en ole kokeillut vuosiin. Siinä on liikuntaelämystä yhdelle kuukaudelle! Viime viikonloppuna juoksin hiihtämisen sijaan, mutta ehkä ensi viikonloppuna taas...

Helmikuun liikuntapläjäykseksi onkin sitten tiedossa jotain ihan muuta...



Jahkailin vähän turhan pitkään ilmoittautumisen kanssa ja olin varma että kurssi on täynnä, mutta pääsin kuin pääsinkin peruutuspaikalle. Siitä tuleekin mielenkiintoinen reissu, sillä en ole oikein perehtynyt Tampereen bussiliikenteeseen...

Rahkavertailun herättämä kiinnostus löi minut ällikällä! Suurkiitos Outille, joka vinkkasi vertailusta blogissaan - kävijämäärän yhtäkkinen nousu sai selityksen, kun vilkaisin Liikenteen lähteitä :-D Rahkat kaikkoavat jääkaapista hitaasti mutta varmasti - Exquisat ovat suurin päänvaiva. Ehkä ne jossain smoothiessa saisi menemään. Lauantaina paistelin syrnikkejä eli rahkalättyjä, jotka olivat kyllä tosi makeita tavallisestakin rahkasta tehtyinä. Ehkä sitä Exquisaa voisikin upottaa niihin, kun jättää sokeria vähemmälle ja vaniljasokerin tykkänään pois.

Helmikuun ajan olen mukana venyttelyhaasteessa, jossa pitäisi kerätä viikon mittaan neljä vartin venyttelykertaa. Tekee ihan hyvää vaihteeksi. Jonkinlainen omakin haaste on käynnissä, sillä ajattelin omistaa helmikuun keskikehon rakennukselle. Teen puolisen tuntia vatsaaselkääkylkiä joka toinen päivä. Ei se välttämättä siinä ajassa mihinkään näy, mutta tuntuu :-)