Tässä joku aika sitten soitin isälleni, ja puhuimme taas kerran lenkkeilystä. Pitkään ja hartaasti, niin kuin aina - isä on tukenut lenkkeilyharrastustani mielellään, kun on itsekin juossut vuosikaudet. Oli siinä puhetta KiipFitistä ja Ponnenjärvi NonStopista, josta kirjoitin hiljakkoin. Isä kertoi vähän niinkuin ohimennen myös juosseensa huvikseen puolimaratonin. Ihan hissukseen, kuulemma. Aikaan 2:06.
Vai sillä tavalla. Hmm.
Tulipa siinä sitten mieleen, että voisihan sitä itsekin vähän testata tämänhetkistä kuntoaan. Mun pisimmät lenkit on olleet noin 5 kilsan mittaisia, ja se tuntuu aika vähältä. Lenkkipolku on nyt hiihtolatuna, joten sitä on sitten tahkottu vesitornin lenkkiä. Siitä tulee vajaat neljä kilsaa, mutta jos vesitornin silmukan kiertää kahteen kertaan, saadaan jo melkein viisi kilometriä. Jotain vaihtelua kaipaa hän, rouva on hyvä vaan.
Niin sitten tänään, kun sää oli mitä mainioin ja nuorimmainen mummolassa, suunnittelin aamupäivällä lenkille lähtöä. Onneksi suunnittelin ääneen! Armaani aikoi juosta illansuussa mummolaan ja ehdotti, että voisin lähteä mukaan. Viime keväänä taitoin tuon vajaan peninkulman sauvakävellen, nyt voisin lähteä edeltä ja kävellä välillä. Mikäpä siinä! Mieheni soitti isälleen ja kutsui meidät mitä ystävällisimmin mummolaan saunomaan.
Vähän ennen auringonlaskua virittelin sykemittarin, verryttelin vähän ja lähdin matkaan vaihtovaatteet repussa. Kävelin alkuun viitisen minuuttia, mutta pohkeissa alkoi taas painaa heti, kun lähdin hölköttelemään. Venyttelin hetken, jatkoin juoksemista, venyttelin taas. Kävelin välillä pari minuuttia. Jonkin ajan päästä jalat alkoivat tuntua paremmilta ja hölkkääminen hauskemmalta. Välillä vilkaisin sykemittaria, joka pysytteli kiltisti 160:n liepeillä. Ihan niin kuin olin suunnitellutkin.
Hölkätessäni ihailin maisemia. Oli uskomattoman upeaa, kun toisella puolellani aurinko laski metsikön taakse ja kajasti puiden välistä, kun taas tien toisella puolella usva kohosi lumiselta pellolta, ja metsä sinersi... Ohut kuunsirppi oli kaunis!
Vastaan ei tullut paljonkaan väkeä, mitä nyt yksi ratsukko taluttajineen. Kun olin päässyt matkan puoliväliin, aloin vilkuilla taakseni. Ukkokullastani ei näkynyt merkkiäkään. Jonkin aikaa huvittelin päättämällä etukäteen paikkoja, johon yrittäisin ehtiä samalla tasaisella vauhdilla ennen miestä, mutta kyllästyin sitten siihenkin. Siinä vaiheessa Brad Paisley alkoi laulaa korvamatojukeboksissa. Brad pitikin vauhdin tasaisena loppumatkan, kun biisi kulki ehkä vähän todellista nopeampana ja isku tuli aina samalle jalalle. En kyllä olisi ensimmäisenä ajatellut tätä kappaletta juoksubiisiksi, jos mulla olisi joku musiikkivempele käytössä, mutta hyvin toimi ainakin tällä kertaa.
Loppujen lopuksi armaani ei saanut mua kiinni koko matkan aikana, koska oli päässyt lähtemään vähän odotettua myöhemmin. Sykkeet pysyivät kurissa, keskisyke oli 158 ja korkein syke 170. Itse en tuollaista lukemaa nähnyt, mutta se ehkä kohtaaminen hevosen kanssa oli niin sykähdyttävä. Matkan alkupuolen kävelyosuudet ja venyttelypysähdykset tekivät yhteensä noin 15 minsaa, puolivälin jälkeen ei tarvinnut kävellä enää ollenkaan. Aikaa kului 1:18 - vauhti ei varsinaisesti päätä huimannut mutta tarkoitus olikin tehdä pitkänpuoleinen, kohtuuvauhtinen lenkki. Hiki tuli, mutta oikeastaan ei edes hengästyttänyt. Tuntui kuin olisin voinut juosta pitempäänkin...
Ihan olen tyytyväinen :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti