Lumikenkien kutsu

Lauantaina toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja kutsuin itseni mukaan ystävieni lumikenkälenkille. Heillä on isoja koiria, jotka pääsevät viikonloppuisin pitkille metsälenkeille samalla kun ystäväni nauttivat lumikenkäilystä. Minunkaan ei tarvinnut sitoa tennismailoja kenkiini niin kuin Aku Ankassa, vaan sain lainaksi hienot lumikengät, jotka ovat kuulemma voittaneet Retki-lehden testinkin. Hyppäsimme autoon lumikenkien ja dalmisten kanssa ja porhalsimme pikkutien varteen.

Matka suuntautui heti alkajaisiksi jyrkkärinteisen harjun päälle. Kiipeäminen ei ollut oikeastaan hankalaa, alastulo sen sijaan huolestutti jo noustessa. Onneksi sitä ei tarvinnut odotella kauan, vaan hetken kuljettuamme laskeuduimme notkoon ja nousimme seuraavalle harjulle. Laskeutuminen sujui yllättävän hyvin, vaikka tasamaan kasvattia hiukan hirvittikin.

Eka alamäki melkein takana. Kuvan otti Tanja.

Harjun päällä ja aukeilla paikoilla lumi oli niin syvää, että välillä koirat katosivat hankeen kokonaan hypättyään sinne milloin minkäkin perässä. Omatkin jalat upposivat jonkin verran, mutta eivät kumminkaan nilkkaa syvemmälle. Välillä kävelimme lammen jäällä, mutta kiipeily ja harjun päällä käveleminen oli kyllä hauskempaa. Yhtään akan kuvaa en tehnyt koko aikana, vaikka yhdessä ylämäessä kävin pariin otteeseen polvillani. Sekin ongelma poistui, kun otin kantakorotukset käyttöön.

Kiertelimme puolisentoista tuntia, ja oli tosi kivaa! Olo oli paljon varmempi kuin suksien päällä, eikä liikkuminen ei ollut näännyttävän raskasta. Minulle oli yllätys, miten kevyet lumikengät olivat. Siinä tallustellessa tuli väkisinkin mieleen, että jospa hankkisi tämmöiset kotiinkin... Luultavasti käyttäisin niitä enemmän kuin suksiani. Ne eivät ole päässeet vielä ollenkaan ulkoilemaan koko talvena. Ja voihan niitä säätää, niin muutkin pääsevät kokeilemaan. Täältä saisi poistohintaan samoja lumikenkiä kuin ne, jotka sain lainaksi. Hmm...

Aaltoliikettä

Tammikuun työsuma on lopultakin ohi! Helmikuun eka viikko meni normaaliarkeen totutellessa ja liikuntaa lisäillessä. Tuntui kuin en olisi tammikuussa liikkunut ollenkaan, mutta HeiaHeia ja muut seurantasysteemini kertovat sentään toista. Olen jumpannut ja zumbannut vähintään olohuoneessa, mutta näköjään liikkumistaan ei aina huomaa, jos ei lähde ovesta ulos. Eikä niitä kävelylenkkejäkään aina muista jälkeenpäin edes tehneensä.

Juoksulenkillä en ole käynyt herran aikoihin, ja se vähän hirvittää. Sain esimakua liiallisen rehkimisen seurauksista jo alkuviikosta, kun jalat olivat kipeämmät kuin ikinä. Takana oli reilu viikko ilman lepopäiviä... No, tämmöinen:

ma zumbatunti
ti tunti salilla
ke zumbaa kotona 1,5 h
to zumbatunti
pe aamulla 30 min omaa olkkarizumbaa, illalla ohjattu zumbatunti
la tunti salilla
su BodyPump-tunti
ma zumbatunti 

Kävin siis kahteen otteeseen salilla ja pumpissa heti toisen salikäynnin jälkeisenä päivänä. Eihän siinä muuten mitään, mutta tuo tiistain salikäynti oli ensimmäinen joulun jälkeen. Pumpissa kyllä käytin kevyempiä painoja kuin koskaan, mutta kyykkybiisissä huomasi silti selvästi, että tangon kummassakin päässä olisi voinut olla vaikka kilo vähemmän. Biisiä ei millään meinannut jaksaa loppuun, eikä BodyPumpissa tosiaankaan soiteta mitään kymmenminuuttisia proge-kappaleita. Maanantaiaamuna jalkoja pakotti jonkin verran. Illan zumbatunnilla ne tuntuivat vertyvän, mutta tiistaina reisiä ja pohkeita särki istuessakin. Sellaista en muista ennen kokeneeni. Olin kuitenkin mielestäni venytellyt joka päivä ja väliin yölläkin, kun heräsin siihen, että jalkoja pakotti. Luulisi, että tässä on jo jotain oppinut, ja sitten sortuu tuommoiseen aloittelijan mokaan...


Sillä voi tietysti olla jotain tekemistä hankkimani Mywellness Keyn kanssa, joka määrittelee liikunnan tavoitetasot joka päivälle. Tavoitetason pitäisi nousta vähitellen, oliko se nyt prosentin viikossa va mitä siitä sanottiin... Laitetta pidetään housunkauluksessa koko päivä, joten kaikki päivän hötkyilyt lasketaan liikkumiseksi, mutta rajat ovat sitten sen mukaiset. Liikkuminen muunnetaan MET-arvojen mukaan move-yksiköiksi, ja aktiivisuus määritellään näin:

alle 500 movea - vähän aktiivinen (symbolihahmo istuu)
500 - 750 movea - kohtalaisesti aktiivinen (hahmo kävelee lysyssä)
750 - 1 000 movea - aktiivinen (hahmo juoksee)
yli 1 000 movea - todella aktiivinen (hahmo loikkaa ilmaan ja lyö kantapäitä yhteen)


No niin. Tavoitetasoon pääsemistä seurataan palkilla, joka kasvaa päivän mittaan. Jos päivän tavoitetaso ylittyy, palkin viereen ilmestyy plussa. Tavoitetason ja päivän aikana kerätyt movet saa näkyviin nappia painamalla, ja siinähän se vitsi sitten onkin. Olen lähinnä seurannut palkkia ja ollut tyytyväinen, jos olen saanut iltaan mennessä plussan näkyviin, ja muutaman päivän välein olen tökännyt laitteen tietokoneeseen ja tallentanut tiedot tietokantaan. Hankin laitteen jouluviikolla, ja lähtötavoitteena oli se 500 movea päivässä. Nyt mun tavoitteeni näkyy olevan joka päivä pitkästi toistatuhatta movea, tänäänkin 1 529 ja huomenna lauantain kunniaksi vielä vähän enemmän... Siihen ei enää arkikävelyllä pääse, jos ei sitten tee sellaista työtä jossa on koko ajan jaloillaan.

Juuri tuossa viime viikolla kävi niin, että illalla katsoin mittariin ja totesin, että tavoitteesta on koossa vasta puolet. Onneksi sitten kumminkin huomasin katsoa montako movea olin kerännyt, ja olihan niitä koossa yli 800. Kyllä se sille päivälle riitti. Laite on hyvä renki, mutta huono isäntä!

Liikunnan nälkä

Tammikuu on ollut töiden puolesta tosi tiukka. Viime postauksen jälkeen olin viikon liikkumatta (lapsen viemis- ja hakureissuja ei lasketa, vaikka teenkin ne kävellen), ja sen kyllä huomasi! Lihakset ihan huusivat liikuntaa. Viime viikonloppuna ryhdistäydyin sen verran, että kävin sauvakävelemässä ja jumppasin ja zumbasin olohuoneessa, ja viikolla ehdin pariin otteeseen käymään zumbatunnilla. Kyllä teki eetvarttia.

Tänä viikonloppuna olisi ollut Zuper Zumba ja kaverini kutsui minut lumikenkäilemään, mutta eilen aamulla heräsin yskänpuuskaan. Kurkku oli arka ja nenäkin vuoti. Viimevuotisesta säikähtäneenä en halunnut ottaa pienintäkään riskiä, vaan peruin kaiken. Hiukan harmitti, mutta enemmän harmittaisi maata taas keuhkokuumeessa ja taivastella, miten kauan toipuminen kestää.

Vaikka liikkuminen onkin viime aikoina ollut vähän suvantovaiheessa, niin kyllä sen silti huomaa että jotain on tehnyt. Muutama vuosi sitten oli vähän samanlainen tilanne, eli istuin ylipitkiä päiviä koneen ääressä enkä katsonut ehtiväni liikkua. Lisäksi olin syksyllä nyrjäyttänyt nilkkani lenkillä, eli lupaavasti alkanut liikuntaputki oli katkennut kuin kanan lento. Mikään ei silti varoittanut kunnon laskemisesta. Keväällä järkytys olikin melkoinen, kun pojan perään pinkaistessa jalat meinasivat lähteä alta! Nyt istuminen tuntuu koko kropassa, ja on pakko lähteä liikkeelle... Vai johtuuko se sittenkin vanhenemisesta?

Tämän päivän lenkki tehtiin kävellen äänestyspaikalle. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan :-)

Tanssin hurmaa

Taisi olla marraskuuta, kun sain kutsun tanssiyhdistys Ductian tanssipäivään Poriin. Eihän mua tarvinnut paljon yllyttää, semminkään kun kyytikin järjestyi mukavasti. Viime sunnuntaina siis keräsin kassiin jumppavaatteita, vettä ja evästä ja hyppäsin Astan autoon puoli kahdeksalta aamulla.

Tanssipäivä järjestettiin Hostel Riverissä, jossa oli pieni peilisali. Onnistuimme (tai siis Asta onnistui) ajoittamaan perille tulon niin, että päivän aloittanut itämaisen tanssin alkeistunti oli lopuillaan. Me aloitimme kreikkalaisella tanssilla, jossa alkuun veivattiin jonkin aikaa suhteellisen yksinkertaista askelkuviota. Seuraava kuvio olikin sitten sellainen, että oksat pois! Onneksi sitä ei tajunnut kovin moni muukaan, joten ohjaaja otti samasta kuviosta hiukan yksinkertaisemman version...

Kreikkalaisia tansseja seurasi mustalaistanssin tunti. Ohjaaja kävi läpi koreografiaa, jonka oli esittänyt jossain. Menetelmä oli se, että ensin opeteltiin pieni pätkä alusta, sitten kun se alkoi sujua, lisättiin taas pari kuviota ja vedettiin joka kerran  alusta opetellun osuuden loppuun. Näin ei päässyt alku unohtumaan, ja tunsi oikein oppineensa jotain. Leveä hame näytti olevan oleellinen asuste. Onneksi niitä sai lainaksi. Monilla harrastajilla näkyi olevan myös kolikkovyö tai vastaava lanteilla.

Sitten oli ATS:n alkeiden vuoro. ATS on lyhenne American Tribal Stylesta, jota kuvaillaan naisellisen voiman ja yhteisöllisyyden tanssiksi. Siinä on nimittäin se jännä piirre, että joukolla tanssiessa ”esitanssija” voi vaihtua koko ajan, ja ilmeisesti koreografioita ei varsinaisesti ole vaan tanssiminen tapahtuu improvisoimalla tiettyjä liikkeitä käyttäen... Tällä kertaa tietysti ohjaaja pysyi koko ajan samana! ATS:ssä on piirteitä itämaisesta tanssista, flamencosta ja intialaisesta temppelitanssista, mutta tiettyjä erojakin on. Tunti oli aika rauhallinen, mutta kyllä siinä silti tiesi tekevänsä, kun koko ajan piti kannatella käsiä ja pysytellä uljaana.

Sitten tuli toinen itämaisen tanssin alkeistunti. Kolikkovyö esiin ja kiemurtelemaan! Olenhan minä tätäkin joskus harrastanut, mutta kroppa on muuttunut sen verran että kaiken sai opetella uudelleen. Lähinnä tehtiin pyörityksiä ja iskuja ja vähän jotain askellusta.

Nämä neljä tuntia olivat suhteellisen kevyitä. Zumbatunti olikin sitten jotain ihan muuta! Olenhan mä ollut vauhdikkailla zumbatunneilla ennenkin, mutta nyt oli sata lasissa koko ajan. Hauskaa oli, totta kai!

Zumban jälkeen Asta ja minä päätimme karata emmekä enää jääneet lihaskuntotunnille, vaikka se olisikin tehnyt hyvää. Kokematta jäivät myös keppitanssi, joka oli tarkoitettu itämaisen tanssin alkeet hallitseville, Bollywood-tunti sekä kolmen vartin venyttely ja loppurentoutus. Näin ollen olin kotona jo puoli yhdeksän maissa illalla.

Kiitos Pori ja PPP!

Uljas uusi vuosi

Uusi vuosi on sitten alkanut, ja minä tässä mietin että nostaisinko kuulaa kotvan verran vai zumbaisinko olohuoneessa, kun ei ole sitäkään tullut hetkeen harrastettua. Vai jatkaisinko töitä, joiden kimppuun kävin kuudelta aamulla. Enkä tee mitään edellisistä, vaan päivitän viimein blogini :-)

Koko joulukuu meni työn tohinassa, kuten joka vuosi tähänkin asti. Onneksi osaan jo tässä vaiheessa olla potematta sitä että jouluvalmistelut jäivät mun osaltani taas minimiin, vaikka olisihan tietysti ollut hauskaa edes kirjoittaa ihmisille joulukortit. Tärkeämpää oli kuitenkin päästä liikkumaan edes harvakseltaan. Joulukuun otollisia lenkkikelejä ei juuri tullut hyödynnettyä. Sen sijaan kävin jonkun kerran zumbassa ja kerran pari salilla, ja siinä se sitten taisi ollakin. Ei voi kehua, ei millään. Tässä vuodenvaihteen tienoilla olen käynyt muutaman kerran koulun kentällä jalkapallon ja 11-vuotiaan kanssa. Pallon perässä juoksentelu on ollut kivaa ja rentouttavaa, ja se onkin tällä hetkellä ehkä tärkein hyöty jonka voin saada liikkumisesta.

Vilkaisin huvikseni vuosien 2010 ja 2011 HeiaHeia-yhteenvetoja. Mielenkiintoista!

Liityin HeiaHeiaan samoihin aikoihin kuin aloitin bloggaamisen eli kesäkuussa 2010. Voisi siis kuvitella, että treenien ja tuntien määrän ero vuosien välillä olisi vähän isompi. Sairastelukaan ei selitä kaikkea. Sen sijaan voisin kyllä jälkiviisastella, että taulukosta näkee, miten keuhkokuume teki tuloaan...

Näyttää siltä, että vuoden 2010 syksyllä olen liikkunut säännöllisemmin, alkuvuodesta 2011 taas joillakin yksittäisillä viikoilla on paljon treenikertoja. Siinä taitaa olla lumitöitä ja muuta hyötyliikuntaa mukana! Onneksi olen jo enimmäkseen lakannut merkkaamasta hyötyliikuntoja tuonne, kun treenien vertailu eri vuosien välillä on niiden takia näköjään vähän hankalaa. Alkuun merkkasin kaikki hyötykävelytkin erikseen. Jossain vaiheessa aloin niputtaa viikon hyötykävelyt yhdelle kerralle, ja lopulta ne ovat jääneet merkkaamatta kokonaan. Toisaalta jotain venyttelyitä ja mobbausta olen jättänyt merkitsemättäkin.

Tästä lähtien merkkaan HeiaHeiaan vain kuntoliikunnat ja muut sellaiset asiat, jotka teen oman hyvinvointini vuoksi. Myös sen pojan kanssa palloilun, vaikka se onkin kirjattava leikkimiseksi! Ehkä sillä tavalla saadaan aikaan vertailukelpoinen taulukko. Varsinaisia tavoitteita on vielä vähän mietittävä, koska haluan tietää miksi mitäkin teen. Muuten ei ole motivaatio kohdallaan.