sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Ulos sukset survaiskaa

Kävinpä hiihtämässä vuodenvaihteen kunniaksi. Kerta oli tänä talvena ensimmäinen, vaikka ladut on kuulemma ajettu  jo aikapäivät sitten. Mies lähti seuraksi – jos olisin yksin joutunut lähtemään, en olisi ehkä tullutkaan menneeksi. Sen verran on hiihtotaidot ruosteessa ja mäkiä matkan varrella.

Hiihtäminen kuuluu niihin lajeihin, joita ei ainakaan meillä pääse harrastamaan ihan kotiovelta asti. Niinpä heitimme sukset auton perään ja ajelimme saman tien hiukan kauemmas, muutaman kilometrin päähän, jotta sain vähän totutella suksiin ennen isompia mäkiosuuksia. Viime vuonna hiihdellessä onnistuin kaatumaan loivassa ylämäessä, kun suksi mokoma haukkasi latuun kiinni ja toinen lipsahti taaksepäin juuri samalla hetkellä. Muisto kummitteli mielessä sen verran, että halusin lähteä liikkeelle tasaiselta pellolta.

Peltoaukealla suksi tihkaisi vähän ladulle pöllynneessä lumessa, mutta meno parani kun päästiin metsän suojiin. Yhden akankuvan onnistuin tälläkin kertaa tekemään ladun varteen, tällä kertaa ladun loppupuolella tasamaalla. Mikä nöyryyttävintä, olimme juuri menneet ohi pienestä pojasta, jota isä opetti hiihtämään, enkä meinannut päästä millään pystyyn. Juuri, kun olin saamassa jalat alle, tapahtui jotain mystistä ja pyllähdin taas kumoon. Teki jo mieli jäädä niille sijoilleni odottamaan kevättä, mutta pääsin sentään ylös kun aikani peppuroin hangessa. Tällä välin pikkupoika ja isä tietysti ohittivat meidät ja kirivät hurjasti etumatkaa. Ehkä tämä tämmöinen kasvattaa luonnetta. Sen vain haluaisin tietää, miksi joku aina näkee ne kaikkein noloimmat mätkähdykset.

Ladulla viihdyttiin vähän reilu tunti, johon sisältyi 7,5 kilsaa hiihtoa ja yksi pitkitetty ladultanoususessio. Kotona vasta tajusin, että viime talvena hiihdin ehkä saman verran yhteensä. Sitä ennen on kulunut yli 20 vuotta etten hiihtänyt ollenkaan, ja viimeksi olen hiihtänyt yhtä mittaa noin pitkän matkan varmaan joskus ala-asteella. Ilmeisesti jotain toivoa on vielä olemassa! Pito oli suksissa erinomainen, myös alamäissä. Mun kannaltani oli tietysti hyvä, ettei vauhti päässyt yltymään liian hurjaksi, vaikka saattoihan meidän parivaljakko näyttää aika ajoin hiukan huvittavalta. Mies eteni alaspäin viettävät osuudet leppoisasti tasatyönnöillä ja lumisia maisemia ihaillen, kun minä sain sivakoida vuorotahtia niin kovaa kuin pääsin pysyäkseni edes näköetäisyydellä :-)
Siitä huolimatta oli hauskaa hiihtää pitkästä aikaa!

4 kommenttia:

  1. Minäkin olin ensimmäistä kertaa suksilla. :) Ja meillä on nyt niin kummallinen tilanne, että sukset on oven pielessä ja siitä kurvaus takapihalle ja pieni itse tampattu latu - ja pururadalla ollaan. Vieläkään siinä ei ole varsinaista latua, mutta hyvä pohja valmiina kuitenkin.

    VastaaPoista
  2. Oi, tuo onkin luksusta!
    Kunnon latupohja auttaa jo paljon, kun ei tarvitse umpihangessa hiihdellä. Vaikka kyllä sen lapsuusajoilta muistaa, että itse tampattukin katu jämäköityy tosi nopeasti - hanki siinä ympärillä vain upottaa enemmän, jos kaatuu :-)

    VastaaPoista
  3. Mulla on hiihtokausi vieläkin korkkaamatta, mutta ei enää kauaa! Tällä viikolla on jo pakko päästä ladulle :)

    Mistä sä kekkasit sen 60 päivän liikuntahaasteen? Onko se joku semmoinen, mihin voi netissä osallistua vai joku muu juttu? Innostaisi muakin sellainen...

    VastaaPoista
  4. Mä olen oikein tyytyväinen, kun päätin hiihtää lauantaina - nyt alkaa olla liikaa pakkasta.

    Tuo haaste pyörii tuolla Kiloklubin puolella, siellä on aina kaikenlaisia liikuntahaasteita :-)

    VastaaPoista